<![CDATA[Teppo Säkkinen​ - Blogi]]>Sun, 29 Jun 2025 12:12:52 +0300Weebly<![CDATA[Kun tähtiä ei näy]]>Mon, 30 Jan 2017 22:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/kun-tahtia-ei-nayOletko koskaan nähnyt oikeaa tähteä, haastattelija kysyy pikkutytöltä.
– Ei, en ole, tyttö vastaa.
Entä sinistä taivasta?
– Olen nähnyt sellaisen, joka on vähän sininen.

KATSOIN yliopiston kurssia varten kiina­lais­toi­mit­taja Chai Jingin vuonna 2015 julkaiseman dokumentin "Kuvun alla", joka kertoo Kiinan ilman­saas­teista. Dokumentin näki Kiinassa 300 miljoonaa ihmistä, mukaan lukien maan ympä­ris­tö­mi­nis­teri, ennen kuin sensuuri pudotti sen virallisilta kanavilta.

Jing pudottelee hengäs­tyt­täviä faktoja. Puoli miljoonaa ihmistä kuolee enne­nai­kai­sesti ilman­saas­teiden vuoksi, joka vuosi. Toimittajan oma tytär syntyi kasvaimen kanssa. Dokumentin tekoa ajoi äidin tuska: Miten voi suojella lastaan hengit­tä­mi­seltä?

TOISAALTA Jing kertoo, että muutos on mahdollinen. Lontoo oli tukahduttavan savusumun peitossa vielä 1950-luvulla, ja autokaupunki Los Angeles on onnistunut parantamaan ilmanlaatuaan huomattavasti.

Kiinalaiset saivat tästä esimakua Apecin sinisen muodossa. Tätä runollisen kuuloista värisävyä ei löydy Tikkurilan maalikartasta. Vuonna 2014 Tyynenmeren maiden johtajien kokoontuessa APEC-talousliiton kokoukseen Pekingin ilma oli hetken kirkas. Sinitaivas luotiin rivakalla käsi­oh­jauk­sella: autoilla sai ajaa vain vuoropäivin rekis­te­ri­nu­me­roiden perusteella ja tuhansia tehtaita seisotettiin. Dokumentin mukaan Kiinan pitäisi vähentää päästöjään puolella, jotta Apecin sinisestä tulisi arkea.

OIKEASTAAN Kiinan päästöissä on kaksi erillistä ongelmaa. Hiuk­kas­päästöt, jotka luovat tappavan savusumun, ja hiili­di­ok­si­di­päästöt, jotka edistävät ilmaston lämpenemistä.

Dokumentissa Jing puskee Kiinaa siirtymään hiilestä "öljyn ja kaasun aikakauteen." Molemmat palavat puhtaammin, mutta ovat fossiilisia polttoaineita. Globaalilla tasolla Pekingin sinitaivas ei vielä riitä, jos oman tähtemme auringon säteet jäävät kimpoilemaan ilmakehään yhä kiihtyvällä tahdilla.

TOSIN Kiinasta näyttäisi vaivihkaa tulleen aiemman syntisäkin sijaan ilmas­to­kamp­pailun tukipilari. Davosin talous­foo­ru­milla Kiinan kommunistien nokkamies ja presidentti Xi Jinping puhui äänen­pai­noilla, joita vielä hetki sitten odotti Yhdysvaltojen presidentiltä.

– Pariisin ilmas­to­so­pimus on työvoitto. Kaikkien alle­kir­joit­ta­jien on pidettävä siitä kiinni, Xi paalutti.

Viesti oli kuulijakunnan lisäksi suunnattu Valkoisen talon uudelle valtiaalle.

XIN puheissa on epäilemättä annos opportunismia. Maail­man­po­li­tiikan tähtikartan kiintopisteet ovat muutoksessa ja Kiina haluaa olla niistä kirkkaimpia.

Puolu­e­val­taisen ja ihmi­soi­keuksia polkevan Kiinan johtajuudessa on nielemistä. Mutta jos maalla on antaa sanojen katteeksi näyttöjä, ympäristön saralla jos jossain se on tervetullutta.


Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa.
]]><![CDATA[Trumpetin töräys]]>Mon, 14 Nov 2016 22:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/trumpetin-toraysMoni pop-tähti kampanjoi Yhdys­val­loissa Hillary Clintonin puolesta, mutta vaalipäivänä törähti trumpetti. Koko maailma arvailee nyt, onko presidentti Donald Trump sama mies kuin ehdokas Trump.

Tuoreiden nimi­ty­suu­tisten viesti on risti­rii­tainen. Kans­li­a­pääl­li­köksi Trump poimi kokeneen politrukin, mutta pääneu­vo­nan­taja tulee oikeis­to­po­pu­lis­ti­sesta vaih­to­eh­to­me­di­asta.

TULEVAN neljän vuoden ennustaminen on arvailua, mutta Trump-ilmiön syihin voi pureutua jo nyt. Se voi kertoa jotain myös euroop­pa­laisten yhteiskuntien pohja­vir­tauk­sista.

Trumpin voiton selittäjäksi on esitetty ainakin kahta päätarinaa. Ensimmäinen on puna­nis­ka­ka­pina: valkoisen miehen taisteluhuuto kult­tuu­ri­li­be­ra­lismia vastaan. Toinen on globa­li­saa­tion häviäjät: suljettujen tehtaiden varjossa toivonsa menettäneiden hätähuuto. Molemmat lienevät osa totuutta ja toisiinsa kietoutuvia ilmiöitä.
PARHAITA kuvauksia Trumpin kannattajien mielen­mai­se­masta ovat kirjoittaneet keskilännen maaseudulta ja ruostuvista teol­li­suus­kau­pun­geista rannikolle muuttaneet toimittajat, jotka näkevät molempien kuplien sisälle.

He kertovat rapistuvista yhteisöistä, joiden asukkaat kokevat arvojensa ja elämäntapansa olevan piiritettyjä. Televisiossa älyköt ja komediasarjat kertovat ilta illan perään, miten tyhmiä he ovat.
Keski­luok­kainen unelma varmasta työpaikasta, omako­ti­ta­losta ja autosta lipuu yhä kauemmas. Aiemmin työväen asialla olleet demokraatit puhuvat vain suku­puo­li­neut­raa­leista vessoista.

OIKEASTAAN syitä Trumpin nousulle on paljon helpompi ymmärtää kuin sitä, miksi juuri Trumpin kaltainen henkilö ratsasti niillä presidentiksi.

New Yorkissa kullalla ja marmorilla somistetussa pilven­piir­tä­jässä asuva miljoo­na­pe­rijä ei ole mikään kansanmies. Silti monille ihmisille Trump edusti samanlaista muutosta ja toivoa kuin Barack Obama toisille vuonna 2008.

SUOMEN ja Euroopan kannalta ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin työskennellä sen johdon kanssa jonka amerik­ka­laiset valitsevat.

Voi olla, ettei Trumpin kausi poikkea rajusti aiemmista repub­li­kaa­ni­hal­lin­noista. Presidentti ei ole kaikkivoipa. Amerik­ka­lainen poliittinen järjestelmä on rakennettu estämään vallan keskittyminen.
Jokin on kuitenkin varmasti toisin.

PRESIDENTIKSI nousi henkilö, joka haukkui sumeilematta vastustajansa, leikitteli demok­raat­tisen järjestelmän perus­pi­la­reilla ja leimasi kokonaisia ihmisryhmiä.

Kampanjan aikana karanneita pullonhenkiä ei saa enää kiinni. Ei ole ihme, että monien olo Yhdys­val­loissa on nyt turvaton. Kuin koulukiusaaja voittaisi elämässä sittenkin.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa.
]]><![CDATA[Voiko arktisella alueella syttyä konflikti? ]]>Sun, 18 Sep 2016 21:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/voiko-arktisella-alueella-syttya-konflikti
Suomi vastaanottaa Arktisen neuvoston puheen­joh­ta­juuden ensi keväänä. Siksi meillä on hyvä olla selvillä siitä, millainen tilannekuva arktisella on erityisesti uudessa lännen ja Venäjän vastak­kai­na­set­telun ajassa.
​
Pohjoisessa on käynnissä ihmisen aiheuttama myllerrys. Ilmaston lämpeneminen avaa aiemmin suljettuja kulkuväyliä ja luon­non­rik­kauksia. Jäämeren reunavaltiot esittävät alue­vaa­ti­muksia ja ulkopuoliset, kuten Kiina ja Intia mielivät osingoille.

SUURIN siivu äärimmäisen pohjoisen pinta-alasta kuuluu Venäjälle, jolle arktisuus on kansallisen ylpeyden lähde. Krimin anastuksen jälkeen on kannettu huolta, voisiko Venäjä toimia napapiirillä samoin ottein kuin Ukrainassa.

Ulko­po­liit­tisen instituutin tuore Venäjä-raportti käsitteleekin maan toimintaa myös pohjoisilla leveyksillä. Raportti käy ansiokkaasti läpi Venäjän taloudelliset ja sotilaalliset hankkeet arktisella alueella. Venäjä ei ole kyennyt hyödyntämään merenpohjan luonnonvaroja öljyn hinnan alamäen ja teknologian puutteen vuoksi. Koillisväylän meriliikenne on toistaiseksi vähäistä.

Venäjä on lisännyt merkittävästi sotilaallista läsnäoloaan omilla pohjoisilla alueillaan. Osa kyvystä on kaksi­käyt­töistä eli sopii myös etsintä- ja pelas­tus­teh­tä­viin.
TOIMINTA on toistaiseksi vaatimatonta verrattuna Neuvos­to­liiton aikaan, jolloin arktinen oli kylmän sodan keskeisiä näyttämöitä. Venäjä ”palauttelee valmiuttaan alueella”, toteaa eräs raportissa lainatuista asian­tun­ti­joista.

Suurin osa Venäjän globaalista ydina­se­ky­vystä on pohjoisessa, Kuolan niemimaalla. Tästä muistutettiin myös keväällä julkaistussa Nato-arviossa. Siksi arktinen on keskeinen osa Venäjän suur­val­tai­den­ti­teettiä.

Arktista käsittelevän osion puute on, että se sivuuttaa alueen kansain­vä­lisen hallinnon ja Venäjän sitoutumisen siihen. Saman pani merkille Arktisen keskuksen johtaja Timo Koivurova (HS 11.9.). UPI:n aiemmissa julkaisuissa (esimerkiksi 2013, 2015, 2016) aihetta on
käsitelty kattavasti.

Raportti jättää ilmaan arvion, että Venäjä olisi valmis konfliktiin alueella suojellakseen intressejään, ja että yhteenotto pohjoisessa olisi jopa toden­nä­köi­sempi kuin Itämerellä.

VIIME vuosien kehitys arktisella puhuu kuitenkin yhteistyön jatkumisen puolesta.

Jäämeren viisi reunavaltiota sitoutuivat vuonna 2008 Grönlannin Illulisatissa setvimään alue­vaa­ti­mukset YK:n merioikeuden puitteissa. Tähän asti kaikki maat, myös Venäjä, ovat toimineet julistuksen mukaisesti.

Vuonna 2011 Norja ja Venäjä ratkaisivat neuvotellen pitkäaikaisen rajakiistan Barent­sin­me­rellä. 2013 Arktisen neuvoston maat solmivat sitovan sopimuksen pelas­tu­syh­teis­työstä, ja vuonna 2015 perustettiin pysyvä rannik­ko­var­ti­os­tojen foorumi. Askeleet ovat merkittäviä peilaten jo ennen Krimiä alkaneeseen etääntymiseen kaikilla muilla areenoilla. Myös uusia on vireillä.

VOI perustellusti kysyä, miksi Venäjä pitäisi kiinni sitou­muk­sis­taan pohjoisessa, kun se on rikkonut niitä räikeästi Euroopassa.

Yksi muuttuja on, kuinka paljon Venäjän yhteistyöhalu on sidottu sen kykyyn hyödyntää arktista aluetta talou­del­li­sesti. Nyt se on heikko. UPI:n raportissa nostetaan esille myös mahdollisuus, että Venäjä ammentaisi arktisesta yhteen­tör­mäyk­sestä voimaa sisä­po­liit­ti­siin
tarkoituksiin. Myös voiman­näyt­töjä on ollut. Keväällä joukko venäläisiä lasku­var­jo­jää­kä­reitä teki luvatta välilaskun Norjan Huip­pu­vuo­rilla matkalla näyttäviin harjoituksiin Pohjois­na­valla.

NORJAN ulko­po­liit­tisen instituutin tutkija Elena Wilson Rowe kuitenkin arvioi, että Venäjä käyttää rajatumpaa keino­va­li­koimaa arktisella, jossa sen asema on vahva ja jonka kansain­vä­li­sestä järjes­tyk­sestä se hyötyy, kuin Euroopassa jossa se kokee läntisten insti­tuu­ti­oiden lähentymisen uhaksi ja pitää kynsin hampain kiinni ”lähiul­ko­maiksi” nimeämistään entisistä neuvos­to­maista.

Saman johto­pää­töksen ovat tehneet amerik­ka­laisen RAND-ajatus­hau­tomon tutkijat, jotka muistuttavat että Venäjällä on vain vähän saavutettavaa arktisen alueen järjestyksen horjut­ta­mi­sesta. Käsitys näyttää yhdistävän valtaosaa arktiseen politiikkaan paneutuneista tutkijoista.

ARKTISTA neuvostoa Ukrainan kriisin aikana johtaneet Kanada ja Yhdysvallat ovat osaltaan pyrkineet pitämään yhteistyön käynnissä. Pakotetoimia ei ole ulotettu arktiseen kans­sa­käy­mi­seen.
Yhdys­val­loille arktinen on auki oleva keskus­te­lu­yh­teys Venäjään. Tämä käsitys sai vahvistusta, kun vierailin kesäkuussa Washing­to­nissa.

Yhdysvallat luovuttaa neuvoston nuijan Suomelle ensi keväänä. Vaikka perustelut ovat puutteelliset, UPI:n Venäjä-raportin suositukseen puheen­joh­ta­juus­kau­delle voi yhtyä täysin. Se kuuluu näin:

"Arktisessa neuvostossa on Suomen etujen mukaista edistää vuoropuhelua ja yhteistyötä sekä välttää arktisten kysymysten turval­lis­ta­mista sekä turval­li­suus­di­lemman paluuta Arktikselle."


Kirjoitus on alunperin julkaistu Suomenmaan blogissa. 
]]><![CDATA[Lastentekohommia]]>Fri, 19 Aug 2016 21:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/lastentekohommiaHAVAHDUIN tänä kesänä siihen, että samanikäiseen tutta­va­pii­riini alkaa putkahdella mukuloita.

Yksi jos toinen koulukaveri julkaisee sosiaalisessa mediassa kuvia puna­pos­ki­sista nyyteistä. Viime suvena juhlittu hääpari kävi ensimmäisillä lasten­vaa­te­os­tok­silla. Kaveri kertoi pelaavansa suosittua mobiilipeliä lasten­rat­taita ulkoi­lut­ta­es­saan.

SAMAAN aikaan Tilastokeskus ilmoitti, että syntyvyys on Suomessa ennä­tyk­sel­lisen alhaalla. Nälkävuosien tasoa. Kyse ei ole pelkästään perhe­toi­veiden muuttumisesta.

Haas­tat­te­le­mani THL:n tutkija arvioi, että poik­keuk­sel­lisen pitkään jatkunut talouden epävarmuus lykkää lastentekoa. Väestöliiton mukaan Suomessa on yksi Euroopan korkeimmista eroista toivotun ja toteutuvan lapsiluvun välillä. Kynnys ensimmäisen lapsen hankkimiseen on korkein.
LASTENTEKOA jarruttavien huolien kärkipäässä ovat työelämään liittyvät kysymykset. Nuorten naisten työsuhteita pätkii työnantajien pelko vauvalaskusta eli äitiyslomasta aiheutuvista kuluista.

Kunta-alalla työskentelevä tuore isä kirjoittaa blogissaan sanoneensa pomolleen, että hän ei sitten työskentele kello neljän jälkeen, tai pankaa mies vaihtoon. Onneksi vastaus oli kannustava. Joillakin työpaikoilla esimerkiksi isyysvapaissa on vielä nielemistä.

KAVEREIDEN perheuutisia lukiessa toisena ajatuksena myötäilon jälkeen tulee, että ovatpa rohkeita.

Moninaiset perheet -verkostoa vetävän Anna Moringin mukaan Suomessa istuu lujassa ajatus, että oman elämän­ti­lan­teen pitäisi olla täydellinen ennen kuin lapsi voi tulla.

Tunnistan ajatusmallin. Että ei tämä elämä vielä itsellekään ole niin valmis, että siihen uskaltaisi uuden ottaa mukaan. Ensin pitäisi opiskella loppuun, päästä vauhtiin työelämässä, vakiintua jonnekin ja hankkia asunto. Moring toivoisikin enemmän myönteistä puhetta ja tukea kaiken­lai­sille perheille.

PERHE­PO­LI­TIIKKA on ollut sivujuonne talouden hallitessa politiikan asialistaa.

Perheille hyvä voi kuitenkin olla myös taloudelle hyvä. Naapurimaa Ruotsissa sekä nuorten naisten työl­li­syy­saste että syntyvyys on Suomea korkeampi. Budjet­ti­rii­hessä etenevä 2 500 euron kertakorvaus äidin työnantajalle onneksi sysää meitä ruotsalaisten suuntaan. Työmark­ki­na­pöy­dissä pitäisi puhua esimerkiksi vanhempien mahdol­li­suu­desta osa-aikatyöhön.

Uuteen perhe­po­li­tiik­kaan kuuluisi myös liuta erilaisia perheitä auttavia toimia. Esimerkiksi kansa­lai­sa­loit­teella puuhattu äitiyslaki helpottaisi naisparien vanhemmuuden tunnustamista jo neuvolassa. Avoin adoptio on vähän käytetty lasten­suo­jelun keino, joka voisi myös olla yksi vaihtoehto lapset­to­muu­desta kärsiville.

KESKUSTA sai Juha Sipilän hallitukseen ensimmäistä kertaa perhe­mi­nis­terin salkun. Halli­tus­kauden alkua on perustellusti hallinnut massiivinen sote-uudistus jatkuvine neuvot­te­lui­neen. Perhe- ja perus­pal­ve­lu­mi­nis­teri Juha Rehulan tavoite on viedä sote-lait maaliin ennen vahtivuoron vaihtoa.

Voisiko loppukaudeksi kehään hyppäävä Annika Saarikko nostaa lasten­te­ko­hommia tukevan politiikan työlistan kärkeen?
]]><![CDATA[Ajatuksia Brexitistä Texasista käsin]]>Thu, 23 Jun 2016 21:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/ajatuksia-brexitista-texasista-kasinMuutama päällimmäinen Brexit-ajatus reissun päältä Texasista.
​
Eurooppa on täynnä kyteviä tai sammuneita konflikteja, vanhaa perua olevia rajaristiriitoja, etnisiä taskuja ja historian heittelemiä alueita, maita ja kansoja.

Yksi tällainen on Moldova EU:n laidalla. Osa moldovalaisista haluaisi, että maa yhdistyisi Romaniaan, toisille se olisi kauhistus. Kysyin kerran romanialaisen kaverin mielipidettä asiaan. "We will eventually meet again in the European Union," hän vastasi.

Mulla kesti jonkun aikaa tajuta, mitä hän tarkoitti, mutta ydin on tässä: Euroopan yhdentyessä ja raja-aitojen madaltuessa menneet vääryydet ovat menettäneet merkitystään. Suomessa ei tällaisia huonosti arpeutuneita haavoja juuri ole, mutta lähelle voi päästä kun miettii, mitä joillekin evakkotaustaisille merkitsisi vaikkapa mahdollisuus hankkia suvun maita luovutetusta Karjalasta.
Tällä vertauksella viittaan erityisesti Pohjois-Irlantiin.

Ei ole kauaa siitä, kun Lontoossa räjähteli IRA:n pommeja ja Belfastin kaduilla partioi brittisotilaita. Suomalaisiakin tarvittiin sen konfliktin sovittelussa. Nyt Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajalle, rajalle jota ei käytännössä ole ollut, nousee EU:n ulkoraja. On vaikea ennakoida, mitä siitä seuraa, mutta tuskin hyvää.

Brittien Brexit-päätös voimistaa varmasti lähtövaateita monissa EU-maissa. Siksi nyt jos koskaan kannattaisi omistaa muutama ajatus sille, mikä merkitys yhdentymisellä on ollut rauhalle tässä maanosassa.

En oikein lämpene kommenteille tyylilajia 'nyt nähtiin, että kansalaiset ovat liian tyhmiä äänestämään isoista asioista.' Pahempi juttu on, että Cameron järjesti kansanäänestyksen lähinnä hallitakseen oman puolueensa sisäisiä ristiriitoja. Äänestystulos heijasteli brittiäänestäjien aitoja tuntoja, vaikka voi osoittautua että seuraukset eivät vastaa haaveita.

Brexit on siten myös viesti EU:lle. Euroopan liittovaltio ei ole lippu, jota eurooppalaiset olisivat valmiita seuraamaan, britit tai muutkaan. Kaikkien EU-myönteisten pitäisi miettiä tarkkaan, mikä on se visio yhteistyön ja jaettujen arvojen Euroopalle, jossa kansallisvaltioiden rooli säilyy,

ihmisillä voi olla sekä eurooppalainen että kansallinen identiteetti, ja jossa kaikkien jäsenmaiden asema globaalisti on EU:n kautta vahvempi. Yksi äänestyksessä esiin noussut joukko on myös väestönosa, joka kokee itsensä globalisaation häviäjiksi, vaikka kansakuntien vauraus onkin kasvanut.

Suomi menettää EU:n sisäisissä debateissa liittolaisen, joka on jarruttanut liittovaltiokehitystä ja turhaa sääntelyä, ja puskenut meillekin tärkeitä asioita kuten toimivia sisämarkkinoita ja kauppasopimuksia. Samalla laajempaa yhteisvastuuta symppaavien Italian ja Ranskan painoarvo kasvaa. Tämän vuoksi minun on vaikea käsittää suomalaisten EU-kriitikoiden varauksetonta riemua tuloksesta.

Suomen oman aseman pohtimisen kannalta on myös pakko harkita sitä mahdollisuutta, että EU voi hajota tai merkittävästi heiketä.

Siksi on vaarallista sanoa, että Suomesta tuli länsimaa kun se liittyi EU:hun '95. Suomen läntinen yhteiskuntamalli on vanhempaa ja vahvempaa perua, mutta ei kiveen hakattu. Paasikivi murahti 1946 valtioneuvoston istunnossa, että Suomelle tärkeimmät maat ovat Venäjä ja Ruotsi - Venäjä, koska se muodostaa olemassaolon kysymyksen, ja Ruotsi, koska se on Suomen ankkuri länteen.

​Parasta varautumista on Suomen pohjoismaisen yhteyden vahvistaminen, mutta yhtä lailla on työskenneltävä sen eteen että EU pysyy kasassa ja uudistuu.]]><![CDATA[Slavofiilit ja zapadnikit]]>Wed, 13 Apr 2016 21:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/slavofiilit-ja-zapadnikit
Ulkoministeri Timo Soini (ps.) viittasi alkuvuodesta osuvassa puheessa Venäjän kehitystä histo­ri­al­li­sesti sävyt­tä­nei­siin kansal­lis­mie­li­siin slavo­fii­leihin ja läntisiä arvoja kannattaviin zapad­nik­keihin. Jaon juuret ovat keisa­ril­li­sella Venäjällä. Eräs Aleksanteri II:n hovissa vaikuttanut aatelisneito luonnehti Venäjän sivis­ty­neis­tössä vallinnutta jännitettä nokkelasti.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat he, jotka lukevat ulkomaalaisia lehtiä tai eivät mitään, käyvät vierailevien euroop­pa­laisten taitei­li­joiden näytöksissä ja hankkivat tukikohdan Pariisista.

Toiseen ihmislajiin kuuluvat käyvät illan­vie­toissa vain pakon edessä, lukevat venäläisiä lehtiä ja lausuvat umpimähkäisiä mielipiteitä maaorjuudesta, piipahtavat toisinaan tiluksillaan ja halveksivat naisten seuraa. ”Näitä viimeksi mainittuja kutsutaan slavo­fii­leiksi”, Anna Tjutševa kirjoittaa.

HOVINEIDON kieli poskessa luonnehtimien slavofiilien perinnettä jatkoi 1900-luvulla esimerkiksi maan­pa­ko­lais­fi­lo­sofi Ivan Iljin.

Iljinin ihanne oli jonkinlainen lain raamittama autok­raat­tinen demokratia, sillä hän uskoi Venäjän luhistuvan ilman vahvaa keskus­hal­lintoa. Maan johdossa oli oltava yksi tahto. ”Venäläisten pitäisi muistaa, että muut kansat eivät tunne meitä eivätkä ymmärrä meitä, he pelkäävät Venäjää, eivätkä tunne myötätuntoa sitä kohtaan,” aloittaa Iljin 1948 kirjoit­ta­mansa poleemisen esseen.

Hän kuvailee vuolaasti venäläisten omalei­mai­suutta, ja viittaa runoilija Aleksandr Puškiniin, jonka mukaan euroop­pa­laisia ajaa järki ja tahto, venäläisiä sydän ja mielikuvitus.

ILJININ mukaan länsi pyrkii aina nujertamaan vierastamansa Venäjän estämällä sen pääsyn merille, jakamalla sen osiin, kylvämällä vallan­ku­mouksen ja hajaannuksen siemeniä, tuputtamalla ulkomaisten agenttien voimin venäläisille sietämättömiä läntisiä aatteita, eristämällä sen ja halventamalla sitä. Heikko Venäjä on länsi­val­loille mieluisin Venäjä, kirjoittaa Iljin.

Tämän­kal­tainen maailmankuva ohjaa nyt Venäjän hallitsevaa eliittiä ja sen tiedus­te­lu­taus­taista ydintä, silovikkeja. Keskustan toimin­ta­päi­villä Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith totesi jaon slavo­fii­leihin ja zapad­nik­keihin vanhentuneen, koska länsimielisiä on vallan liepeillä vain vähän. Iljinin maalaamat uhkakuvat esiintyvät taajaan Venäjän johdon puheissa ja kirjoi­tuk­sissa.

TARINA lännen nöyryyt­tä­mästä Venäjästä on myös Ukrainan kriisin taustalla.
​
Venäjä haastaa laajalla työka­lu­pa­killa kylmän sodan jälkeisen Euroopan turval­li­suu­sark­ki­teh­tuurin, jonka se katsoo syntyneen maan 90-luvun heikkoutta hyväk­si­käyt­täen. Maan politiikan muotoilussa tärkeäksi pöydäksi on muodostunut FSB:n ex-johtaja Nikolai Patruševin vetämä turval­li­suus­neu­vosto.

Kremlin piireissä on harvassa silovikkeja tasa­pai­not­tavia voimia. Tällaisia "viimeisiä liberaaleja" ovat esimerkiksi ex-valti­o­va­rain­mis­teri Aleksei Kudrin ja maan suurimman pankin, Sberbankin toimi­tus­joh­taja German Gref.

Alkuvuodesta Gref arvioi, että Venäjän suurin vientituote on aivovuoto. Aiemmin hän on sanonut kansa­lais­va­pauk­sien kaventamisen rasittavan maan taloutta: ”Ei ihmisiä voi motivoida vankileirien kautta, kuten Neuvos­to­lii­tossa.”

VENÄJÄN todellinen turval­li­suu­suhka on öljyn ja kaasun varassa rappeutuva talous ja vähenevä väestö. Sitä ei torju sotilaallinen muskeli vaan yhteis­kun­nal­listen uudistusten tie, johon Venäjä tarvitsee kumppaneita.

Jos Venäjän idea onkin olla suuri, se voisi saavuttaa suuruutensa voima­po­li­tiikan sijaan taloudellisen ja kulttuurisen elinvoiman kautta. Tällaisen käänteen tekijät ovat Venäjällä toistaiseksi marginaalissa. Naapurissa on nyt euraa­si­a­lai­selle ihanteelle sykkivä ja syvästi epäluuloinen Venäjä, vielä vuosiksi eteenpäin. Lännen ja Venäjän suhteille se tarkoittaa vaikeaa yhteiseloa.
​
Tässä ympäristössä Suomi toimii, kiinteästi länteen kuuluvana maana, ja maana jonka on aina tultava toimeen raja­naa­pu­rinsa kanssa. Nyt se tarkoittaa sekä olemassa olevien yhteyksien vaalimista että oman tontin suojaamista kielteistä vaikuttamista vastaan.


Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa. 

]]><![CDATA[Puolue on ajatusvirtausten liitto]]>Wed, 03 Feb 2016 22:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/puolue-on-ajatusvirtausten-liittoKeskustan halli­tus­tai­pa­leen alku on ollut henkisesti raskas. Uskon, että päälinja on Suomen kannalta oikea, mutta erityisesti nuorissa ajan sanelemia kovia valintoja on kipuiltu. Toisille taas halli­tus­po­li­tiikan kanssa on ollut helpompi elää.

PUOLUE ei ole monoliitti. Ihmiset liittyvät keskustaan eri syistä ja kokevat sen onnistumiset ja tappiot eri tavalla. Moninaisuus voi olla sekä ristiriitojen lähde että voimavara. Tämän kirjon tunnistaminen palvelee sekä alkavaa peri­aa­te­oh­jel­ma­työtä että halli­tus­po­li­tiikan muotoilua.

Miten siis jaotella kepulaisia? Jako kahteen leiriin on keinotekoinen. Liberaalius tai konser­va­tii­vi­suus ja punamulta- tai porva­ris­mie­li­syys ovat huonoja keskustan sisäisen sielunelämän selittäjiä, sillä ne tekevät harvoin oikeutta syille, miksi keskustaan kuulutaan.

MONILLE tuttu on Kari Hokkasen nelikenttä maalaisliiton alku­vuo­si­kym­menten vaikuttajien mukaan. Siihen kuuluu käytän­nöl­linen kalliolaisuus, idealistinen alkiolaisuus, luok­ka­kan­tainen sunilalaisuus ja populistinen pykäläläisyys. Hokkasen jaottelu kuvaa kuitenkin enemmän politiikan tekemisen tapaa kuin sisältöjä.

VUONNA 1965 puolueen uudistaessa nimensä sekä kenttäväen että puoluejohdon ykkös­vaih­to­ehto oli 'Keskus­ta­liitto'. Nimi kaatui teknisiin syihin, mutta ajatus sen taustalla on kiehtova. Tavoitteena oli yleis­puo­lu­eena koota yhteen erilaisia yhteis­kun­nal­li­seen keskustaan itsensä mieltäviä ryhmiä.
Liitto hyväksyi jo nimessä moninaisuuden jaettujen arvojen katon alla.

Seppo Kääriäinen viittaa puolu­e­sih­tee­rinä 1989 julkai­se­mas­saan Haastaja-kirjassa nimestä käytyyn keskusteluun.

Hänen mukaansa keskusta on erilaisten, toisiaan täydentävien ja tukevien ajatus­vir­tausten liitto. Kääriäinen nimesi viisi tällaista virtausta: Keskustan desent­ra­listit haluavat rakentaa hajautettua, yritteliästä yhteiskuntaa.

KESKUSTAN vihreiden juuret ovat ekologisessa maaseu­tu­hen­ki­sessä elämän­kat­so­muk­sessa. Sosi­aa­li­ra­di­kaalit nostavat oikeu­den­mu­kai­suus- ja tasa-arvotaistelun keskus­ta­po­li­tiikan ykkösasiaksi.

Humanisteille tärkeää on ihmisen vapauden puolustaminen ja sivistys. Keskustan inter­na­ti­o­na­listit vaativat huomiota esimerkiksi maail­man­laa­juisen oikeu­den­mu­kai­suuden ja ympä­ris­tö­on­gel­mien ratkaisuun.

KÄÄRIÄISEN jaottelu aatteellisiin virtauksiin on viehättävä ja edelleen puhutteleva.
Sen arvo on siinä, että virtaukset tuovat esille eri ihmisten syitä kuulua keskustaan ja toisaalta yksi ihminen voi samaistua moneenkin virtaan. 'Oikeiden kepulaisten' nimeämisen sijaan avarrutaan.

TÄMÄN päivän keskustassa vaikuttavien ajatus­vir­tausten tunnistaminen antaisi avaimia sekä peri­aa­te­oh­jelman että keskustaväen tuntojen käsittelyyn. Niistä muodostuu kartta halli­tus­po­li­tiikan arviointiin ja luotsaamiseen.

Kääriäisen jaottelua käyttäen desent­ra­listia sytyttää histo­ri­al­linen itse­hal­lin­tou­u­distus.
Sosi­aa­li­ra­di­kaalia miellyttää vihdoin eteenpäin puskettu perustulo, mutta hyvin­voin­ti­säästöt ottavat koville. Keskus­ta­vih­reille hiilen alasajo, ilmas­to­so­pimus ja uusi kansal­lis­puisto ovat ylpey­de­nai­heita. Leikkaukset koulutuksesta ja kehi­ty­syh­teis­työstä kalvavat humanistien ja inter­na­ti­o­na­lis­tien mieltä.

HALLI­TUS­PO­LI­TII­KASSA voi siis olla vahva keskustan aatteellinen leima, mutta se ei heijasta yhtä voimakkaasti kaikkia liikkeen virtauksia.

Tämä selittää, miksi toisten keskus­ta­laisten on vaikeampi elää halli­tus­po­li­tiikan kanssa kuin toisten – ilman, että jompi kumpi on tämän vuoksi vähemmän kepulainen. Käytännössä harjoitetun politiikan myötä myös keskustan uskottavuus eri virtausten edustajana vahvistuu tai kärsii kolauksen.


Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa.]]><![CDATA[Pariisin iskut tuovat sisältöä EU:n turvatakuille]]>Thu, 19 Nov 2015 22:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/pariisin-iskut-tuovat-sisaltoa-eun-turvatakuille
Sunnuntaina kävelin sateessa trikolorin värein valaistun Finlandia-talon ohitse. Näky rohkaisi ja antoi toivoa mielen synken­tä­neiden Pariisin terrori-iskujen jälkeen.

Ranskan vastaus väki­val­lan­te­koon kuultiin pian, kun presidentti Francois Hollande vetosi EU:n perus­so­pi­muk­siin kirjattuun avunan­to­lau­sek­kee­seen.

SUOMEN ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kassa EU:n turvatakuille on ladattu arvoa ja siten on paitsi solidaarista myös meidän etumme, että pykälät Ranskan aloitteesta saavat käytännön sisältöä ja lujuutta.

Hallituksen vastaus, että Suomi "toimii siten kuin se toivoisi toimittavan itseään kohtaan" on jykevää tekstiä. Samalla on ollut hämmentävää joiltakin tutkijoilta ja poliitikoilta tullut voimakas vaatimus, että Suomen pitäisi oma-aloitteisesti tarjota Ranskalle juuri sotilaallista apua. Tämän höysteenä on väite, että muutoin Suomi vesittää EU:n turvatakuut ja jää itse ilman suojaa hädän tullen.

Esteenä suoralle soti­laal­li­selle avulle on Suomen voimassa oleva lainsäädäntö, jonka mukaan suomalaisia sotilaita ei voi lähettää ulkomaille muutoin kuin krii­sin­hal­linta- ja rauhan­tur­vaus­teh­tä­viin. Perusteltu tarve arvioida tätä pykälää tuli esille jo Ruotsin sukel­lus­ve­ne­jahdin yhteydessä.

Silti on peri­aat­teel­li­sesti todella merkittävä muutos, että suomalaisia sotilaita voisi lähettää ulkomaille jopa tais­te­lu­teh­tä­viin. Sellaista ei pitäisi tehdä hätiköiden, ilman kansa­lais­kes­kus­telua ja laajaa hyväksyntää.

Erikoiseksi vaatimuksen tekee myös, että Ranska ei itse ole tällaista apua pyytänyt. Ranskan puolus­tus­mi­nis­teri Jean-Yves Le Drian korosti, että kyseessä on poliittinen toimi, joka eroaa sotilasliitto Naton turvatakuista.

KESKUSTELUT kunkin maan käytännön avusta käydään kahden­vä­li­sesti.

Toden­nä­köi­sesti Ranska halusi myös soli­daa­ri­suu­teen vedotessaan varmistaa kansain­vä­lisen selkänojan niille uusille sotatoimille, joihin nyt ryhtyy Syyriassa.

Ranska voi saada rinnalleen "halukkaiden koalition", mutta tuskin toivoo tai odottaa, että kaikki EU-maat osal­lis­tui­sivat soti­laal­li­sesti.

ALUSTAVISSA puheissa Suomi on tarjonnut Ranskan avuksi erityisesti vira­no­mai­syh­teis­työtä. Vähättelyistä huolimatta se on oikein mitoitettu vastaus terrorin uhkaan.

On lisäksi käytävä läpi muita kyvykkyyksiä, joita Suomella olisi yhteiseen pooliin tarjota ja joita Suomen myös pitäisi määrä­tie­toi­sesti kehittää. Tällaisia on esimerkiksi raja­val­von­nassa, tiedustelussa ja kyber­tur­val­li­suu­dessa.

Viimeisimpien tietojen perusteella Pariisin iskujen tekijät olivat radi­ka­li­soi­tu­neita EU-maiden kansalaisia. Kuluneen vuoden aikana Ranskassa tehtyjen tai estettyjen terrori-iskujen tekijät ovat niin ikään olleet pääosin EU-kansalaisia, jotka ovat sotineet ja koulut­tau­tu­neet Syyriassa tai suunnitelleet sinne lähtöä.

KAIKKIAAN länsimaista on lähtenyt ISIS:n riveihin tuhansia taistelijoita. Uhka on siis sisäinen – ja koskee myös meitä.

Vaikka ISIS:n brutaalius on keskiaikaista, se toimii täysin sujuvasti digi­taa­li­sessa maailmassa. Sosiaalinen media on lahkon tärkeimpiä rekry­toin­ti­ka­navia. Kohteena ovat euroop­pa­laisten lähiöiden turhautuneet nuoret miehet, eivät järjestön todelliset kasvot nähneet turva­pai­kan­ha­kijat.

ISIS on myös osoittanut kykyä iskeä verkossa, esimerkiksi julkaisemalla amerik­ka­laisten upseerien yhteystietoja tappokäskyn kera. Tämä alleviivaa, että uhkaan on vastattava perinteistä sotilaallista voimaa laajemmalla työka­lu­pa­killa.

Pakkiin kuuluvat myös pehmeät keinot, kuten vuoropuhelu Euroopan musli­miyh­tei­söjen kanssa.
Kaikkien kansain­vä­listen ponnistelujen on tähdättävä Syyrian rauhanp­ro­ses­siin. ISIS ei syntynyt itsestään vaan kasvualustan sille loi Irakin epävakaus ja Syyrian sisällissota.

Siten se ei myöskään häviä vain pommittamalla siekai­le­mat­to­masti nimetyn "Islamilaisen valtion" ydinalueet maan tasalle, vaikka se Pariisin ja Beirutin kauhujen jälkeen tuntuisi oikeu­den­mu­kai­selta.

JOIDENKIN mielestä Suomi on Euroopan yhteisen turval­li­suuden vapaa­mat­kus­taja, jos emme ole mukana soti­laal­li­sissa toimissa. Heitä muistuttaisin siitä että Suomi valvoo joka päivä 1340 kilometriä EU:n ulkorajaa.

EU:n puitteissa Suomi on lähettänyt sota-aluksen Atalanta-operaatioon, oli mukana EULEX:issa Kosovossa, osallistuu vuorollaan EU:n tais­te­luo­sas­toon ja lähettää nyt Raja­var­ti­o­lai­toksen aluksen Välimerelle EUNAVFORMED:iin. Irakissa 50 suomalaista sotilasta kouluttaa kurdeja ISIS:n vastaiseen taisteluun. Osaston koko on samaa luokkaa Kanadan kanssa.

Euroopan unionin turvatakuiden täsmentyminen vahvistaa yhtä Suomen laajan turval­li­suuden perustaa. Hybridiuhkien aikana se koostuu muustakin kuin raudasta ja miehistä.


Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa.

]]><![CDATA[Isänmaallisuudelle arvonpalautus]]>Fri, 14 Aug 2015 21:00:00 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/isanmaallisuudelle-arvonpalautusPari vuotta sitten reppureissulla Balkanilla vietin pimenevää kesäiltaa monikansallisessa seurueessa. Kukin vuorollaan lurautti maansa kansallislaulun. Kuuntelimme toisiamme arvostaen, joukko kansainvälisiä nuoria — ja ylpeitä kotimaistamme.

Isänmaallisuus on viime vuosina saanut lokaa pintaansa.

Suomalaisuuden symboleja ovat näkyvimmin kantaneet usein sellaiset, jotka ärhäkkäästi erittelevät ihmisiä ja määrittelevät, keille Suomi voi olla kotimaa. Jyväskylässä uusnatsien mielenilmaus päättyi väkivaltaan. Vastareaktiona sinivalkoiset sävyt tuovat monille väristyksiä.

Hyvinvointivaltiota ei olisi syntynyt ilman ajatusta kansakunnasta, jota yhdistää kokemus jaetusta, vastuu toisista ja pyrkimys oman kulttuurin kohottamiseen.

On aikanaan ollut radikaali idea, ettei ihmisiä yhdistä vain asuinsija tai luokka, vaan kansakunta. Aate käänsi kulttuuriväen ja valtaapitävien katseita köyhien elinoloihin ja synnytti liikkeitä edistämään kansansivistystä.
Jos tuo kokemus jaetusta murenee, on vaikea perustella, mikä meitä täällä pohjoisella kolkalla sitoisi yhteen. Teknokraattinen ajatus veronmaksuvelvollisuudesta yksinään tuskin riittää. Siksi isänmaallisuutta ei saa luovuttaa ääriliikkeiden käsiin.
Parhaimmillaan suomalaisuus tuo ihmisiä yhteen yli elämänpiirien, rajojen pakottamatta samaan muottiin.

Osa tämän päivän suomalaista kulttuuria ovat myös maahan muuttaneet, uussuomalaiset. Monelle heistä Suomen kansalaisuuden saaminen on juhlan arvoinen merkkipaalu elämässä.
Terve isänmaallisuus kaipaa arvonpalautusta. Ei ole vanhanaikaista, että elämässä on mukana rahtunen ajatusta siitä, miten omat teot toisivat hyvää lähiyhteisölle ja kotimaalle.
​
Tuon tunteen voi jakaa, vaikka syntyperä olisikin muualla. Sakari Topeliusta mukaillen kaikki, jotka pitävät tätä maata isänmaanaan, kunnioittavat sen lakeja ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.
]]><![CDATA[Hillasoiden veropakolaiset]]>Sun, 24 May 2015 19:36:02 GMThttp://www.tepposakkinen.fi/blogi/hillasoiden-veropakolaisetVAALIEN jälkeen on käyty välillä kiivastakin keskustelua aluepolitiikasta.

Vettä myllyyn kauhoo VATT:n tuore selvitys, jonka mukaan valtionosuudet ohjaavat ihmisiä asumaan vääriin paikkoihin.

Kuulemma Tunturi-Lapissa asuvaa perhettä kannustetaan tuhansilla euroilla "olemaan muuttamatta" Helsinkiin.

Monella veroilmoitustaan täyttäneellä stadilaisella meni uutisesta kuppi nurin.

Tutkijoiden raisu väite ansaitsee tulla peratuksi. Se perustuu kahteen seikkaan.

ENSIMMÄINEN on etelän korkeampi palkkataso, jota myös verotetaan rankemmin. 

Käsi sydämelle, moniko kairan kasvatti välttelee minkä ehtii kovapalkkaista työtä pääkaupunkiseudulla?

Ilmeisesti koko liuta, koska VATT laskee pienistä tuloista maksettavan kevyemmän veroäyrin tueksi syrjässä asumiselle.

Perintöveroa ulkomaille pakoilevien suurperillisten sijaan todellisia verovälttelijöitä ovatkin hillasuolla kökkivät kolarilaiset. 

Tutkijat unohtavat kuitenkin verotuksen ainoan alueperusteisen palikan – kuntaveron. Syrjäseuduilla kuntavero on usein korkein, jopa kipurajoilla.

Jos yksilön pitää VATT:n mukaan maksaa korkeampaa veroa korvessa asumisen ilosta, niin näin tapahtuu jo nyt. Kolarista Kannelmäkeen muuttavan lähihoitajan palkka taas ei juuri nouse, asumisen hinta kylläkin.

TOINEN perustelu on kunnille maksettavat valtionosuudet, joissa saamapuolella ovat usein harvaan asutut alueet.

VATT:n mukaan tämä vääristää aluerakennetta. Valtionosuudet pitäisikin ohjata menestyville alueille, jotta väitetty verotuksen muuttoliikettä estävä vaikutus korjaantuisi.

Kun tutkijat päättelevät, että valtionosuudet toimivat päinvastoin kuin pitäisi, he ylenkatsovat koko apparaatin olemassaolon syyn.

Sen tehtävä on nimenomaan taata kansalaisten yhdenvertaisuus ja peruspalveluiden saatavuus koko maassa.

HELSINGIN muuttotilastoissa suurin tulijaryhmä ovat kaltaiseni parikymppiset nuoret aikuiset.

Pääkaupunkiseutu haalii koko maasta kyvykkäitä ja terveitä työikäisiä, joiden kasvukivut terveydenhoidosta koulutukseen, kehdosta aikuiseksi on kustantanut kotikunta. Moni myös muuttaa takaisin kotiseudulle viettämään eläkepäiviä.

Valtionosuuksien tasaus on siten eräänlainen yhteiskuntasopimus. Elämänkaaren aikana julkisia palveluita kun kulutetaan ja veroja maksetaan eri paikoissa.

Käytännön elämässä VATT:n mainostama tuhansien eurojen kannustin syrjäseudulla asumiseen on puhdasta teoriaa.

Perheen vanhemmat maksavat asuinpaikkansa perusteella kaupunkilaisserkkujaan korkeampaa veroa ja palvelut ovat pitkien etäisyyksien päässä.

Se on hinta, jonka tunturilappilainen maksaa asuinpaikkansa valinnasta – eikä odotakaan palveluita porstualle.

Hän toivoo kuitenkin, että tiet olisivat kunnossa, mummo saisi tarvitsemansa hoidon ja että lapsilla olisi koulu edes tunnin matkan päässä.

PÄÄKAUPUNGIN poliittisessa elämässä tiettömille taipaleille holvattavat miljardit ovat samanlainen olkinukke kuin Kreikan tukipaketit tai maahanmuuton kustannukset.

Jos perusoikeuksien toteutumiselle on asetettava hintalappu, sekin löytyy: 100 pienimmän kunnan menot vastaavat kolmea prosenttia koko kuntakentästä.

Tasapainoinen, koko maata kehittävä aluepolitiikka vaatii totta kai myös Helsingin haasteiden ratkaisemista.

Muun muassa pääkaupunkiseudun asuntokriisiin on tartuttava rakentamisen esteitä purkamalla.

Arvojen tasolla kyse on yksilöllisten elämänvalintojen mahdollistamisesta. Yksi viihtyy ihmisvilinässä ja kaupungin sykkeessä, toinen juurillaan tai lähellä luontoa.

Vapaus valita, missä elämäänsä rakentaa on yksi moniarvoisen yhteiskunnan peruskivi.


Blogi on julkaistu alun perin Suomenmaassa. 
]]>