Pariisin iskut satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen herättävät huolta myös Suomessa. On varmasti syytä käydä läpi, onko meillä välineitä tunnistaa radikalisoituminen ja puuttua siihen ajoissa. Räikeämpiäkin päätelmiä on tehty. Toimittajanestori Risto Uimonen piti iskua osoituksena länsimaisten ja islamin arvojen yhteensopimattomuudesta.
Mieleeni on painunut eräs vuosien takainen kohtaus kotikaupunkini kirjastossa. Lukusalissa yksinäisen vanhuksen viereen istui tumma muslimimies. Hänen musta, pitkä partansa oli siististi pyöristetty ja päässä oli pieni valkoinen kangaslakki. ”Näyttää ihan terroristilta”, välähti ensimmäisenä mielessä.
Kuuntelin uteliaana vierustoverien keskustelua. Vanhus — sotaveteraani — jakoi kokemuksiaan rintamalla. Nuori maahanmuuttaja kuunteli tarkasti, kyseli ja kertoi kotimaastaan. Juttuparin erotessa hän kutsui vanhemman herrasmiehen kylästelemään.
Kohtasivatko lukusalissa sivilisaatiot? Ei — ihminen ihmisen. Kirjaston muslimi ja sotaveteraani ilmensivät sitä hiljaista hyvää, mitä ihmisissä on.
Pariisin iskun tekijät olivat ihmisen pahuuden, eivät uskon tai kulttuurin kasvoja. Miekan käyttäminen kynää vastaan, mistä aatteesta hyvänsä vihan oikeutus onkin ryöstöviljelty, on pelkurin alhaisin ase.
Silti kaikki sananvapauden nimissä tehty ei itsessään ole hyvä ja oikein. Maailmalla toimittajia kuolee ja toisinajattelijoita lukitaan vankityrmiin valtaapitävien arvostelusta. Täällä lintukodossa sananvapauden ritarin kannukset voi ansaita tölväisemällä mahdollisimman rumasti toiselle pyhää.
Ranskalaisfilosofi Voltairen nimiin on kirjattu yksi sananvapauden ylevimmistä julistuksista: ”Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaani asti oikeuttanne sanoa niin.” Pariisissa tämän lauseen eli todeksi muslimipoliisi, jonka terroristit ensitöikseen ampuivat kadulle.
Julkaistu Etelä-Saimaan sanomissa
Mieleeni on painunut eräs vuosien takainen kohtaus kotikaupunkini kirjastossa. Lukusalissa yksinäisen vanhuksen viereen istui tumma muslimimies. Hänen musta, pitkä partansa oli siististi pyöristetty ja päässä oli pieni valkoinen kangaslakki. ”Näyttää ihan terroristilta”, välähti ensimmäisenä mielessä.
Kuuntelin uteliaana vierustoverien keskustelua. Vanhus — sotaveteraani — jakoi kokemuksiaan rintamalla. Nuori maahanmuuttaja kuunteli tarkasti, kyseli ja kertoi kotimaastaan. Juttuparin erotessa hän kutsui vanhemman herrasmiehen kylästelemään.
Kohtasivatko lukusalissa sivilisaatiot? Ei — ihminen ihmisen. Kirjaston muslimi ja sotaveteraani ilmensivät sitä hiljaista hyvää, mitä ihmisissä on.
Pariisin iskun tekijät olivat ihmisen pahuuden, eivät uskon tai kulttuurin kasvoja. Miekan käyttäminen kynää vastaan, mistä aatteesta hyvänsä vihan oikeutus onkin ryöstöviljelty, on pelkurin alhaisin ase.
Silti kaikki sananvapauden nimissä tehty ei itsessään ole hyvä ja oikein. Maailmalla toimittajia kuolee ja toisinajattelijoita lukitaan vankityrmiin valtaapitävien arvostelusta. Täällä lintukodossa sananvapauden ritarin kannukset voi ansaita tölväisemällä mahdollisimman rumasti toiselle pyhää.
Ranskalaisfilosofi Voltairen nimiin on kirjattu yksi sananvapauden ylevimmistä julistuksista: ”Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaani asti oikeuttanne sanoa niin.” Pariisissa tämän lauseen eli todeksi muslimipoliisi, jonka terroristit ensitöikseen ampuivat kadulle.
Julkaistu Etelä-Saimaan sanomissa
RSS Feed
