Muutama päällimmäinen Brexit-ajatus reissun päältä Texasista.
​
Eurooppa on täynnä kyteviä tai sammuneita konflikteja, vanhaa perua olevia rajaristiriitoja, etnisiä taskuja ja historian heittelemiä alueita, maita ja kansoja.

Yksi tällainen on Moldova EU:n laidalla. Osa moldovalaisista haluaisi, että maa yhdistyisi Romaniaan, toisille se olisi kauhistus. Kysyin kerran romanialaisen kaverin mielipidettä asiaan. "We will eventually meet again in the European Union," hän vastasi.

Mulla kesti jonkun aikaa tajuta, mitä hän tarkoitti, mutta ydin on tässä: Euroopan yhdentyessä ja raja-aitojen madaltuessa menneet vääryydet ovat menettäneet merkitystään. Suomessa ei tällaisia huonosti arpeutuneita haavoja juuri ole, mutta lähelle voi päästä kun miettii, mitä joillekin evakkotaustaisille merkitsisi vaikkapa mahdollisuus hankkia suvun maita luovutetusta Karjalasta.
Tällä vertauksella viittaan erityisesti Pohjois-Irlantiin.

Ei ole kauaa siitä, kun Lontoossa räjähteli IRA:n pommeja ja Belfastin kaduilla partioi brittisotilaita. Suomalaisiakin tarvittiin sen konfliktin sovittelussa. Nyt Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajalle, rajalle jota ei käytännössä ole ollut, nousee EU:n ulkoraja. On vaikea ennakoida, mitä siitä seuraa, mutta tuskin hyvää.

Brittien Brexit-päätös voimistaa varmasti lähtövaateita monissa EU-maissa. Siksi nyt jos koskaan kannattaisi omistaa muutama ajatus sille, mikä merkitys yhdentymisellä on ollut rauhalle tässä maanosassa.

En oikein lämpene kommenteille tyylilajia 'nyt nähtiin, että kansalaiset ovat liian tyhmiä äänestämään isoista asioista.' Pahempi juttu on, että Cameron järjesti kansanäänestyksen lähinnä hallitakseen oman puolueensa sisäisiä ristiriitoja. Äänestystulos heijasteli brittiäänestäjien aitoja tuntoja, vaikka voi osoittautua että seuraukset eivät vastaa haaveita.

Brexit on siten myös viesti EU:lle. Euroopan liittovaltio ei ole lippu, jota eurooppalaiset olisivat valmiita seuraamaan, britit tai muutkaan. Kaikkien EU-myönteisten pitäisi miettiä tarkkaan, mikä on se visio yhteistyön ja jaettujen arvojen Euroopalle, jossa kansallisvaltioiden rooli säilyy,

ihmisillä voi olla sekä eurooppalainen että kansallinen identiteetti, ja jossa kaikkien jäsenmaiden asema globaalisti on EU:n kautta vahvempi. Yksi äänestyksessä esiin noussut joukko on myös väestönosa, joka kokee itsensä globalisaation häviäjiksi, vaikka kansakuntien vauraus onkin kasvanut.

Suomi menettää EU:n sisäisissä debateissa liittolaisen, joka on jarruttanut liittovaltiokehitystä ja turhaa sääntelyä, ja puskenut meillekin tärkeitä asioita kuten toimivia sisämarkkinoita ja kauppasopimuksia. Samalla laajempaa yhteisvastuuta symppaavien Italian ja Ranskan painoarvo kasvaa. Tämän vuoksi minun on vaikea käsittää suomalaisten EU-kriitikoiden varauksetonta riemua tuloksesta.

Suomen oman aseman pohtimisen kannalta on myös pakko harkita sitä mahdollisuutta, että EU voi hajota tai merkittävästi heiketä.

Siksi on vaarallista sanoa, että Suomesta tuli länsimaa kun se liittyi EU:hun '95. Suomen läntinen yhteiskuntamalli on vanhempaa ja vahvempaa perua, mutta ei kiveen hakattu. Paasikivi murahti 1946 valtioneuvoston istunnossa, että Suomelle tärkeimmät maat ovat Venäjä ja Ruotsi - Venäjä, koska se muodostaa olemassaolon kysymyksen, ja Ruotsi, koska se on Suomen ankkuri länteen.

​Parasta varautumista on Suomen pohjoismaisen yhteyden vahvistaminen, mutta yhtä lailla on työskenneltävä sen eteen että EU pysyy kasassa ja uudistuu.

Sunnuntaina kävelin sateessa trikolorin värein valaistun Finlandia-talon ohitse. Näky rohkaisi ja antoi toivoa mielen synken­tä­neiden Pariisin terrori-iskujen jälkeen.

Ranskan vastaus väki­val­lan­te­koon kuultiin pian, kun presidentti Francois Hollande vetosi EU:n perus­so­pi­muk­siin kirjattuun avunan­to­lau­sek­kee­seen.

SUOMEN ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kassa EU:n turvatakuille on ladattu arvoa ja siten on paitsi solidaarista myös meidän etumme, että pykälät Ranskan aloitteesta saavat käytännön sisältöä ja lujuutta.

Hallituksen vastaus, että Suomi "toimii siten kuin se toivoisi toimittavan itseään kohtaan" on jykevää tekstiä. Samalla on ollut hämmentävää joiltakin tutkijoilta ja poliitikoilta tullut voimakas vaatimus, että Suomen pitäisi oma-aloitteisesti tarjota Ranskalle juuri sotilaallista apua. Tämän höysteenä on väite, että muutoin Suomi vesittää EU:n turvatakuut ja jää itse ilman suojaa hädän tullen.

Esteenä suoralle soti­laal­li­selle avulle on Suomen voimassa oleva lainsäädäntö, jonka mukaan suomalaisia sotilaita ei voi lähettää ulkomaille muutoin kuin krii­sin­hal­linta- ja rauhan­tur­vaus­teh­tä­viin. Perusteltu tarve arvioida tätä pykälää tuli esille jo Ruotsin sukel­lus­ve­ne­jahdin yhteydessä.

Silti on peri­aat­teel­li­sesti todella merkittävä muutos, että suomalaisia sotilaita voisi lähettää ulkomaille jopa tais­te­lu­teh­tä­viin. Sellaista ei pitäisi tehdä hätiköiden, ilman kansa­lais­kes­kus­telua ja laajaa hyväksyntää.

Erikoiseksi vaatimuksen tekee myös, että Ranska ei itse ole tällaista apua pyytänyt. Ranskan puolus­tus­mi­nis­teri Jean-Yves Le Drian korosti, että kyseessä on poliittinen toimi, joka eroaa sotilasliitto Naton turvatakuista.

KESKUSTELUT kunkin maan käytännön avusta käydään kahden­vä­li­sesti.

Toden­nä­köi­sesti Ranska halusi myös soli­daa­ri­suu­teen vedotessaan varmistaa kansain­vä­lisen selkänojan niille uusille sotatoimille, joihin nyt ryhtyy Syyriassa.

Ranska voi saada rinnalleen "halukkaiden koalition", mutta tuskin toivoo tai odottaa, että kaikki EU-maat osal­lis­tui­sivat soti­laal­li­sesti.

ALUSTAVISSA puheissa Suomi on tarjonnut Ranskan avuksi erityisesti vira­no­mai­syh­teis­työtä. Vähättelyistä huolimatta se on oikein mitoitettu vastaus terrorin uhkaan.

On lisäksi käytävä läpi muita kyvykkyyksiä, joita Suomella olisi yhteiseen pooliin tarjota ja joita Suomen myös pitäisi määrä­tie­toi­sesti kehittää. Tällaisia on esimerkiksi raja­val­von­nassa, tiedustelussa ja kyber­tur­val­li­suu­dessa.

Viimeisimpien tietojen perusteella Pariisin iskujen tekijät olivat radi­ka­li­soi­tu­neita EU-maiden kansalaisia. Kuluneen vuoden aikana Ranskassa tehtyjen tai estettyjen terrori-iskujen tekijät ovat niin ikään olleet pääosin EU-kansalaisia, jotka ovat sotineet ja koulut­tau­tu­neet Syyriassa tai suunnitelleet sinne lähtöä.

KAIKKIAAN länsimaista on lähtenyt ISIS:n riveihin tuhansia taistelijoita. Uhka on siis sisäinen – ja koskee myös meitä.

Vaikka ISIS:n brutaalius on keskiaikaista, se toimii täysin sujuvasti digi­taa­li­sessa maailmassa. Sosiaalinen media on lahkon tärkeimpiä rekry­toin­ti­ka­navia. Kohteena ovat euroop­pa­laisten lähiöiden turhautuneet nuoret miehet, eivät järjestön todelliset kasvot nähneet turva­pai­kan­ha­kijat.

ISIS on myös osoittanut kykyä iskeä verkossa, esimerkiksi julkaisemalla amerik­ka­laisten upseerien yhteystietoja tappokäskyn kera. Tämä alleviivaa, että uhkaan on vastattava perinteistä sotilaallista voimaa laajemmalla työka­lu­pa­killa.

Pakkiin kuuluvat myös pehmeät keinot, kuten vuoropuhelu Euroopan musli­miyh­tei­söjen kanssa.
Kaikkien kansain­vä­listen ponnistelujen on tähdättävä Syyrian rauhanp­ro­ses­siin. ISIS ei syntynyt itsestään vaan kasvualustan sille loi Irakin epävakaus ja Syyrian sisällissota.

Siten se ei myöskään häviä vain pommittamalla siekai­le­mat­to­masti nimetyn "Islamilaisen valtion" ydinalueet maan tasalle, vaikka se Pariisin ja Beirutin kauhujen jälkeen tuntuisi oikeu­den­mu­kai­selta.

JOIDENKIN mielestä Suomi on Euroopan yhteisen turval­li­suuden vapaa­mat­kus­taja, jos emme ole mukana soti­laal­li­sissa toimissa. Heitä muistuttaisin siitä että Suomi valvoo joka päivä 1340 kilometriä EU:n ulkorajaa.

EU:n puitteissa Suomi on lähettänyt sota-aluksen Atalanta-operaatioon, oli mukana EULEX:issa Kosovossa, osallistuu vuorollaan EU:n tais­te­luo­sas­toon ja lähettää nyt Raja­var­ti­o­lai­toksen aluksen Välimerelle EUNAVFORMED:iin. Irakissa 50 suomalaista sotilasta kouluttaa kurdeja ISIS:n vastaiseen taisteluun. Osaston koko on samaa luokkaa Kanadan kanssa.

Euroopan unionin turvatakuiden täsmentyminen vahvistaa yhtä Suomen laajan turval­li­suuden perustaa. Hybridiuhkien aikana se koostuu muustakin kuin raudasta ja miehistä.


Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa.

Olen viikon vierailulla Brysselissä, jossa kaupungin kuuma puheenaihe on tietysti uusi Junckerin komissio ja komissaariehdokkaiden kuulemiset Euroopan parlamentin valiokunnissa. Suurin osa kuulemisista on klaarattu, mutta viime hetken kompastuskivi uuden komission aloitukseen tuli Slovenian komissaariehdokas Bratušekin kaatumisesta heikkoon suoriutumiseen parlamentin prässissä.

Parlamentin tentit tuoreille komissaareille on tärkeä tulikoe uuteen virkaan. Oudompaa on ollut joidenkin meppien vaatima komissaarien todistelu, että taakse jää uskollisuus kuningattarelle tai isänmaalle. Tietysti komissaarin on oltava riippumaton ja ensisijaisesti ajettava kaikkien jäsenmaiden yhteistä etua. Mutta Euroopan rikkaus on sen moninaisuudessa. Ei yhdentyvän mantereen pidä tarkoittaa kansallisen identiteetin ja kansallisvaltioiden merkityksen rapistumista.

Uusi komission rakenne vaikuttaa lopulta lupaavalta. Varapuheenjohtajien ’filtering role’ eli suodatus ohjaa yksittäisten komissaarien käynnistämiä lakivalmisteluita tukemaan koko komission laajempia kärkitavoitteita, kuten digitaalisia sisämarkkinoita tai ilmastopolitiikkaa. Lainsäädännön eteneminen koko komission käsittelyyn edellyttää tontista vastaavan varapuheenjohtajan tukea.

Nykyisen komission kaudelta on lukuisia esimerkkejä tarpeettomista direktiiveistä tai asetuksista, joiden tarkoitus on ollut lähinnä tyydyttää yksittäisen sektorikomissaarin kunnianhimoa. Parhaimmillaan uusi johtamismalli ohjaa keskittymään asioihin, joissa eurooppalaisella sääntelyllä on aidosti lisäarvoa, ja jättää vähemmälle pienen näpertelyn tai selkeästi kansallisvaltioille kuuluvan tontin. Tämä vahvistaa läheisyysperiaatteen toteutumista.

Toiveita herättää myös, että komission 1. varapuheenjohtajaksi nousevan, Hollannin arvostetun ulkoministeri Frans Timmermansin päätehtävänä on tarttua turhaan sääntelyyn ja byrokratiaan. Hänen on määrä olla se kuuluisa ’kirveskomissaari’, joka tuo normitalkoot EU:n tasolle. Viron ex-pääministeri Andrus Ansip taas vastaa varapuheenjohtajana digitaalisuudesta, jossa hänen kotimaallaan on vahvat näytöt.

Suomessa on riittänyt puhetta siitä, tuliko Jyrki Kataisesta komission kasvusta vastaavana varapuheenjohtajana superkomissaari vai salkuton tyhjäntoimittaja. Ylpeässä Ranskassa kauhistellaan, että Kataisen ja Olli Rehnin aiempaan salkkuun tarttuva talouskomissaari Pierre Moscovici on pienen Suomen talutusnuorassa. Kun kerran molemmissa maissa päivitellään oman pestin keveyttä ja alisteisuutta vastapuolelle, voi epäillä kuvion olevan tasapainossa. Salkun tai salkuttomuuden painoarvo ja uuden mallin toimivuus selvinnee kuitenkin lopulta vasta, kun uusi komissio aloittaa työnsä.

Vaikka nämä Brysselin jännitysviikot ovatkin myös kotimaan mediassa saaneet paljon huomiota, on edelleen riski, että yhteys eurooppalaisen ja kansallisen tason välillä jää heikoksi. Eurokriittisten ryhmien menestys kaikissa jäsenmaissa kevään eurovaaleissa kielii tarpeesta tiivistää eurooppalaisen ja kansallisen tason yhteyttä ja selkeyttää työnjakoa. Äänestysaktiivisuuden valossa kansallisilla parlamenteilla on myös roimasti vahvempi kansalaisten tuki kuin Euroopan parlamentilla. Komissio lepää savijaloilla, jos sen työllä ei ole tukea jäsenmaissa.

Kun komissaarit ovat hengähtäneet europarlamentin rusikoinnista, voisivat he ensi töikseen suunnata kotimaidensa parlamentteihin – Suomessa eduskuntaan. Uuden komission ohjelman käsittely eduskunnassa ilmoitusmenettelynä toisi eurooppalaisen keskustelun kansalliselle tasolle. Kukin komissaari voisi kotimaassaan esitellä tärkeimmät hankkeet, ja kansanedustajat saisivat tilaisuuden tentata ja evästää tulevalle viisivuotiskaudelle. Suomesta kyläilykutsun voisi esittää eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma.

Julkaistu Uuden Suomen blogissa

Suomen ja erityisesti ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta EU:n uusista pakotteista päätettäessä on synnyttänyt melkoisen määrän parranpärinää sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Kotopuolessa epäiltiin, että jarruttamisen syynä oli huoli vastapakotteista ja Finnairista. Tekikö Suomi itsestään maailman ja Venäjän silmissä Euroopan heikon lenkin? Maailmalla twitterissä päivystävät toimittajat käynnistivät jo maanantai-iltana salapoliisityön pakotepäätöstä jarruttaneen 'problem countryn' löytämiseksi.

Uskon kuitenkin Tuomiojan perusteluun siitä, että hänen arvionsa ei perustunut euroihin vaan sotaan ja rauhaan – siihen, mitkä ovat parhaita keinoja edistää kohta 10 kuukautta kestäneen Ukrainan kriisin ratkaisemista. Kiristyvän kansainvälisen ilmapiirin aikanakolhu maineelle on pientä tämän rinnalla. EU:n päätös asettaa lisää pakotteita Venäjälle muutama päivä tulitauon alkamisen jälkeen on ajoitukseltaan mahdollisimman huono ja lähettää väärän signaalin.
 

Suomen Pankin ja Valtiovarainministeriön arvion mukaan tähän asti asetettujen pakotteiden vaikutus Suomen talouteen jää noin 0,1 prosenttiin BKT:sta. Tähän perustui pääministeri Stubbin arvio ’vain vähäisistä vaikutuksista’. Pakotteet eivät kuitenkaan kohdistu tasaisesti koko kansantalouteen, vaan iskevät voimalla tiettyihin aloihin, kuten elintarviketeollisuuteen jonka viennistä pakotteet kaapaisevat neljäsosan. Tällöin helisee koko arvoketju tuottajasta logistiikkaan.

Meidän, joille pakotteet tarkoittavat arjessa lähinnä halpaa kyrillisiin kirjaimiin käärittyä juustoa kauppakorissa, olisi hyvä muistaa että toiset maksavat solidaarisuudesta tilipussistaan. Eurooppalaisten arvojen etulinjassa eivät ole sotilaat vaan juvalainen maidontuottaja, vantaalainen meijerityöntekijä ja somerolainen kuljetusyrittäjä. Eräs maitotilallinen tuskaili kaverilleni, että ’kyllähän me ollaan mukana pistämässä Putinille kampoihin, mutta korpeaa tuo haitan vähättely.’  

Pakotteiden ja vastapakotteiden vaikutusta Suomeen ei siis pidä väheksyä, vähiten niiden jotka eivät laskua itse maksa. Taakkaa on jaettava. Isossa kuvassa on kuitenkin selvää, että Suomen on oltava mukana EU:n pakotelinjassa. Itsenäisen valtion alue on anastettu ja sen vakautta horjutettu itänaapurimme toimesta. Emme voi hyväksyä kansainvälisen järjestyksen ylikävelyä vahvemman oikeudella. Lännen keinovalikoimassa pakotteet ovat niitä harvoja pehmeän voimankäytön välineitä.

Suomen yksipuolinen irtautuminen pakotelinjasta tekisi Suomesta Venäjän hajota-ja-hallitse -politiikan pelinappulan. Se olisi minusta suoraan sanottuna epäisänmaallista. Sen sijaan meidän on vaikutettava tarmokkaasti EU:n linjaan, pakotteiden sisältöön ja niiden ajoitukseen. Pakotteet kuuluvat normaaliin jäsenmaiden väliseen päätöksentekoon eikä siinä pidä pelätä ajaa omia kantoja – ja tästä oli kyse maanantain show’ssa. Maa, joka toimii aloitteellisesti ja hakee kansalaistensa tuen linjalleen on EU:n vahva lenkki.   
 

Vielä reilu kuukausi sitten Ukrainan hallitus oli Itä-Ukrainan taisteluissa voitolla ja separatistit ahdingossa. Ilmassa oli sellaisiakin arvioita, että kriisi voisi asevoimin ratketa Kiovan eduksi. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak viittasi tuolloin blogissaan Foreign Affairs -lehden artikkeliin ’Give War a Chance’. Sen ydinviesti on, että sotien on parempi jatkua niin kauan, että toinen osapuoli on selkeästi voitolla. Aselevot vain jarruttavat väistämätöntä ja neuvottelukin käy sujuvammin, kun vastapuoli on kanveesissa.

Viime viikkojen aikana on nähty, että sotilaallisesti kriisissä voi voittaa vain Venäjä. Länsi ei ole valmis sotatoimiin Ukrainan hallituksen tukemiseksi, kuten presidentti Obama on selväsanaisesti ilmoittanut. Venäjän entistä voimakkaampi tuki kapinallisille on puskenut Ukrainan armeijan puolustuskannalle. Hatarakin tulitauko ja sen turvaamat askeleet Poroshenkon rauhansuunnitelman ja Minskin sopimuksen toteuttamiseksi ovat ainut tie kohti kestävää ratkaisua. Tätä prosessia pitäisi EU:n kaikin keinoin tukea.

Tässä kuvaan astuvat jälleen pakotteet. Uudet sanktiot valmisteltiin komission toimesta ennen, kuin tulitauko Ukrainassa yllättäen astui voimaan. Parhaimmillaan EU olisi voinut ehdollistaa pakotteet tulitauon pitämiseen. Niiden sisältö olisi etukäteen selvillä, kaliiberi tarpeeksi iso ja laukeamispiste selkeästi määritelty. Tämänkaltainen ’Damokleen miekka’ tukisi neuvottelutien etenemistä – juuri muita keinoja EU:lla ei siihen ole.


Tällainen käsitys tuntui vielä viikonloppuna olevan Suomen hallituksen piirissä. Ulkomaankauppaministeri Lenita Toivakka (kok.) arvioi lauantaina STT:lle, että lisäpakotteilta voidaan vielä välttyä, mikäli tulitauko Itä-Ukrainassa pitää. Saman näkemyksen toisti ulkoministeri Tuomioja maanantaiaamuna Ylen aamu-tv:ssä: ”Niin kauan kuin Venäjä ja Ukraina, ja nimenomaan Ukrainan presidentti, ovat tulitaukosuunnitelman takana, ei ole syytä ottaa käyttöön laajennettuja pakotteita.”

Ukrainan presidentti on vahvistanut tulitauon pitäneen tiedonannossaan. Taukoa valvova ETY-järjestö on arvioinut sen pitäneen kohtuullisen hyvin, vaikkakin satunnaisista ammuskeluista on raportoitu. Ei siis ihme, että ETYJ:n yleiskokouksen presidentti Ilkka Kanerva (kok.) hämmästeli tuoreeltaan EU:n aikeita kiristää pakotteita. Hänen oletuksensa oli hyvin samanlainen kuin Tuomiojan.

”Tässä ollaan selvässä pakotteiden kierteessä. Itse toivoisin, että päästäisiin sellaisesta politiikasta ulos ja saataisiin kierre katkaistua. Päästäisiin tulitauon vahvistamiseen ja tekemään sen jälkeisiä toimia, eli rajavalvonta ja rauhanneuvottelut saataisiin kunnolla raiteille. Nyt ollaan vähän uuden arvion tilanteessa EU:n tämän päiväisten toimien jälkeen,” Kanerva arvioi.

Keskiviikkona presidentti Poroshenko kertoi, että Ukrainan tiedustelupalvelun mukaan 70 % venäläisistä joukoista on vetäytynyt rajan taakse. Hänen arvionsa rauhan mahdollisuudesta on toiveikas. 

Suomi ja Erkki Tuomioja toimivat oikein jarruttaessaan yhdessä monen muun EU-maan kanssa pakotteiden voimaantuloa. Kyse ei ollut vain Suomen taloudellisten etujen härkäpäisestä valvonnasta, vaan kriisin ratkaisemisen kannalta parhaan etenemistien hakemisesta. Uhka uusista pakotteista tukee neuvotteluja paremmin kuin oikeansuuntaisesta kehityksestä huolimatta läsähtävät sanktiot. Kertoo paljon kansainvälisen ilmapiirin tulehtumisesta, jos tällainen maltillinen linja aiheuttaa Suomen maineelle lommon. Jos jotain nyt kaivataan, niin ratkaisukeskeisyyttä rankaisun sijaan. 

Ulos autosta, koppalakkinen rajavartija jyrähtää. Tupakalta tuoksuva, passiani heiluttava ja vaativasti venäjää puhuva rajavalvontaupseeri käy kamerani kuvia läpi kopissaan. Olen matkalla Moldovasta 90-luvun alun sisällissodassa irtautuneeseen Transnistriaan. Uneliaassa Tiraspolissa julkisia paikkoja hallitsevat Lenin-patsaat, sirppi ja vasara – sekä Yhtenäisen Venäjän julisteet ja Putinin kasvokuva.

Kävin tuossa olemattomassa valtiossa Ukrainan ja Nistru-joen välisellä sadan kilometrin kaistaleella ollessani vapaaehtoistyössä Moldovassa kesällä 2012. Transnistrian jäätynyt konflikti heijastelee koko moldovalaisen yhteiskunnan jakautumista romaniankielisen ja suuren venäläisvähemmistön välillä. Molemmat puolet tulivat tutuiksi, sillä asuin venäläisperheessä ja opettelin romaniaa.

Raja kieliryhmien välillä kulkee historiassa ja identiteetissä. Toisen maailmansodan päättymispäivä, toukokuun yhdeksäs merkitsee heille täysin eri asioita: toisille saksalaismielisen Romanian miehityksen päättymistä ja vapautusta, toisille rautaesiripun laskeutumista ja pitkää sortokauden alkua.

Maassa ollessani Moldovan parlamentti päätti kieltää lailla neuvostovallan symbolit. Pyhän Yrjön mustaoranssia nauhaa kantaneista venäläisistä päätös oli hyökkäys heidän identiteettiään vastaan. ’Fasistit!’, tuhahti venäjänkielinen työkaverini. Romaniankieliselle kollegalle kyse oli menneiden vääryyksien korjaamisesta.

Sama asetelma elää suuremmassa mittakaavassa Ukrainassa ja selittää yhä vaikeammaksi käyvää kriisiä – tai sotaa, kuten STT alkaa konfliktia nimittää.

Itä-Ukrainassa tuhannet perheet ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan taisteluita hallituksen joukkojen ja Venäjän tukemien kapinallisryhmien välillä. YK:n pakolaisjärjestön ja Punaisen ristin mukaan Ukrainassa on yli satatuhatta maansisäistä pakolaista.

Paitsi että itse taistelut laantuvat, pysyvä rauha maassa ei synny ilman, että löydetään tapa jolla kaikki väestöryhmät voivat kokea olevansa täysivaltaisia ukrainalaisia.

Yksi osa ratkaisua voi olla laajempi alueiden itsehallinto. Kiovassa vieraillut Angela Merkel vertasi vallan hajauttamista Saksan omaan liittovaltiomalliin. Samalla hän korosti venäläisen kielivähemmistön oikeuksien turvaamista. Yhtä lailla aseiden, joukkojen ja tarvikkeiden virta Venäjältä kapinallisille on katkaistava. Venäjän ja Ukraina välinen, seulan tavoin vuotava raja on saatava pitämään.

Venäjän toiminta kriisissä on horjuttanut kansainvälistä oikeutta. Puolin ja toisin asetettujen pakotteiden ydinsyy on selvä - voimatoimiin ei voi jättää vastaamatta. Samalla EU:n oma itsetutkiskelu on tarpeen. Ukrainaa ei pidä puskea yksipuoliseen valintaan idän ja lännen välillä.

Euroopan Unionin, Ukrainan ja Venäjän johtajat kokoontuvat huomenna tiistaina Minskissä. Vaikka ulkoministeri Tuomioja varoittelikin asettamasta tapaamiselle liian suuria odotuksia, on kyseessä merkittävä askel kohti rauhanomaista ratkaisua. Kenties presidentti Niinistön ja Putinin keskusteluissa Sotshissa pedattiin juuri tätä. 

Julkaistu Suomenmaan verkkokolumnissa

Keskustalegenda Johannes Virolainen letkautti päättäneensä kantansa Suomen EU-jäsenyyteen jo marraskuussa ’39. Suomi ankkuroi itsensä maanosan laidalta Euroopan Unioniin pian parikymmentä vuotta sitten.  

Moni meistä nuorista onkin viettänyt suurimman osan elämästään EU-Suomessa. Kevään eurovaaleissa ei ole kyse siitä, olemmeko följyssä vai ulkona. EU on ja pysyy – mihin suuntaan nuorkeskustalaiset siis haluavat valtioliittoa viedä? Tässä lehdessä meppiehdokkaat saavat suunvuoron.

Luottamus Euroopan Unioniin on koetuksella kaikissa jäsenmaissa. Kansalaisia riepoo yhä useammille elämänaloille ulottuva sääntelyhalu parturikampaajan koroista siihen, voiko oliiviöljy olla ravintolan pöydällä avoimessa astiassa.

Oman uskottavuutensa vuoksi EU kaipaa normitalkoita. Eurooppalaista sääntelyä tarvitaan vain silloin, kun se on välttämätöntä esimerkiksi vapaan liikkuvuuden, ympäristön tai sisämarkkinoiden toimivuuden kannalta. Muutoin päätöksenteossa viisaus asuu kansallisella ja alueellisella tasolla.

EU ei silti ole pelkkä talous- ja vapaakauppaliitto. Se on myös arvoyhteisö, jossa on jaettu käsitys oikeusvaltiosta ja kansalaisvapauksista. Näiden periaatteiden toteutuminen ei Euroopassakaan ole mikään itsestäänselvyys.  Osa nykyisistä EU:n jäsenvaltioista oli vielä minun syntyessäni diktatuurin ikeen alla.

Parhaimmillaan EU:n tarkoitus ei ole tuoda yhteen valtioita, vaan ihmisiä. Kansanvaltainen ja monikirjoinen Eurooppa ei tarvitse kukoistaakseen keskitettyä liittovaltiota. Euroopan Unionin tärkein tehtävä löytyy sen juurilta: rauhan ja vakauden turvaajana historian kolhimassa maanosassamme. 



Julkaistu Keskustanuorten Juuri-lehdessä

Eurovaalien alkukahinoiden suurin riemunaihe kilpailijoille on ollut kivittää Keskustaa väittäen, että puolueen ehdokkaat edustavat EU-linjan ääripäitä. Välillä näytille on kaivettu keskustan euroryhmä ALDE:n vanhoja linjauksia liittovaltiosta tai maataloustuesta. Viimeisin haloo nousi meppiehdokas Mikael Pentikäisen myönteisestä NATO-kannasta. Kysellään, onko kepun linja nyt Väyrysen, Rehnin vai Pentikäisen. Puoluejohtaja Sipilä kuittasi utelut vivahde-eroilla.

On totta, että Keskustan sisällä on vanhastaan EU-kriittisiä ja myönteisesti eurooppalaiseen yhteistyöhön asennoituvia. Peruslinja kuitenkin on, että Suomi on Euroopan Unionin jäsenmaa ja euromaa, ja että eurooppalaista yhteistyötä tarvitaan esimerkiksi sujuvien yhteismarkkinoiden edistämiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Suomalaisen EU-politiikan äärilaidat eivät ole keskustan sisällä.

Liberaalidemokraattien ALDE-ryhmässä taas kirjoa riittää, mutta yhtä lailla myös samanhenkisiä. Pohjoismaiden, Baltian, Iso-Britannian, Irlannin, Hollannin ja Saksan ALDE-puolueet löysivät toisensa vaaliohjelmaa sorvatessa ja Olli Rehnin kärkiehdokkuuden takaa. Kaikkea kepu ei allekirjoita, mutta vaikuttaa tomerasti ryhmän sisällä ja sen kautta.

Keskustan kellittyä tikun nokassa jo hyvän tovin voi kysyä, kuinka samasta muotista kilpakumppanien ehdokkaat ja euroryhmät on tehty. 

Viime viikon Ukraina-keskustelussa demarit soimasivat Kokoomusta Nato-intoilusta ja Nato-mopon keulimisesta. Samaan aikaan SDP:n istuva ja jatkokautta hakeva meppi Liisa Jaakonsaari on pitkäaikainen NATO-jäsenyyden puolestapuhuja ja Suomi-Atlantti-seuran puheenjohtaja. NATO:n kannalla on myös entinen puoluejohtaja ja pääministeri Paavo Lipponen. Jaakonsaari ja Lipponen eivät todellakaan ole mitään SDP:n marginaalia vaan puolueen järeitä vaikuttajia.

SDP:n europarlamenttiryhmä PES:n vaaliohjelmassa taas eurokriisin ratkaisuksi nähdään vahvempi yhteisvastuu ja solidaarisuus. Sosialistien ehdokas komission puheenjohtajaksi, saksalainen Martin Schulz kannattaa avoimesti eurobondeja eli yhteisiä joukkovelkakirjoja euroalueelle. Kuinka hyvin tämä istuu itsensä Euroopan ’Täti Tiukaksi’ nimenneen valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen linjaan vakuusvaatimuksineen? Esimerkiksi kesäkuussa 2012 Urpilainen katsoi, että yhteinen velka vain vetäisi euromaita tiukemmin suohon.

Kokoomuksessa samalla listalla kosmopoliittisen Alexander Stubbin kanssa on ex-kansanedustaja Kai Pöntinen. Lapualainen Pöntinen uhosi viime eurovaaleissa Helsingin Sanomien etusivun mainoksessa laittavansa ’sosiaalipummi-maahanmuuttajille stopin’. Puoluesihteeri Tujunen kielsi tuolloin Pöntistä jatkamasta kampanjaa samalla tyylillä. Nyt mies on jälleen listalla, kenties tilkitsemässä vuotoa perussuomalaisiin säihkyvien ykkösehdokkaiden takana.

Myös Kokoomuksen europuolue EPP:n ehdokas komission puheenjohtajaksi, Luxemburgin ketjussa polttava ex-pääministeri Jean-Claude Juncker kannattaa eurobondeja ja velkojen yhteisvastuuta. Keskustaoikeistolaisessa EPP:ssä Kokoomus on kimpassa paitsi Angela Merkelin CDU:n, myös Silvio Berlusconin ja Unkarin kansalaisoikeuksia polkevan pääministeri Viktor Orbanin puolueiden kanssa. Turkin pääministeri Erdoganin AKP oli loppusyksyyn asti EPP:n tarkkailijajäsen.

EPP:n vaaliohjelmassa taas maataloudesta tai aluekehityksestä, jotka muodostavat puolet koko EU:n budjetista, ei sanota sanaakaan. Siinäpä mäystettävää kokoomusmeppi Petri Sarvamaalle, joka taannoin haukkui keskustalaisten tiedotuksen europarlamentin maatalousvaikuttamisesta ’pohjois-korealaiseksi’. Kokoomuksen meppiryhmässä ilmastoskeptikko Eija-Riitta Korholan rinnalla Sirpa Pietikäinen on umpivihreä demari. Melkoista kaksilla rattailla ajamista.

Vivahde-eronsa siis kullakin. Revittely keskustan linjaeroilla on saanut jo lärväämisen makua, enkä haluaisi itse niin tympeään touhuun tämän enempää lähteä. Kokoomus ei ota linjojaan EPP:n konttorilta eikä SDP kilauta sosialistien byroolle, miten eurokriisi ratkaistaan. Sama pätee Keskustan ja ALDE:n osalta. Kansalliset puolueet ehdokkaineen ponnistavat omista aatteellisista lähtökohdistaan ja hakevat eurooppalaisessa päätöksenteossa kumppaneita kirjavasta joukosta vierasmaalaisia puolueita.

Entä sitten ehdokkaiden näkemyskirjo? Minusta on kammottava ajatus, että puolueissa alettaisiin vängällä vaientamaan eri mielipiteitä asiakysymyksistä. On kokonaan toinen asia repimällä repiä railoja omien kesken. Mutta linjakeskustelun käyminen ja eri näkemysten salliminen puolueiden sisällä on tärkeää koko suomalaiselle demokratialle. Suurten puolueiden linjanvedot vaikuttavat koko maan suuntaan. Siksi minusta on tervettä, että kaikissa puolueissa esitetään erilaisia näkemyksiä myös EU- ja turvallisuuspolitiikassa.

Suomessa äänestäjä voi omalla valinnallaan vaikuttaa, mitkä näkemykset puolueissa saavat painoarvoa. Meillä ei ole monista maista poiketen listavaaleja, joissa puolue asettaa ehdokkaat valmiiksi paremmuusjärjestykseen. Eurovaaleissa samalla viivalla ovat EU:n komission varapuheenjohtaja ja kainuulainen portsari. 

Hesari uutisoi tänään, että puolet suomalaisista kannattaa Kreikalta vaadittavia vakuuksia, ja vain viidennes vastustaa niitä. Hyvin on studiovalojen paahteessa annettu vaalilupaus uponnut ihmisiin.

Kokoomuksen kansanedustaja Lasse Männistö vertasi osuvasti, että vakuuskeskustelu on puhetta aidanseipäästä kun huomion pitäisi olla aidassa. Vakuuksien vaatiminen kumpuaa yhä tiukemmasta kritiikistä tukipolitiikkaa kohtaan. Taustalla lienee myös monien hallituspuolueiden edustajien horjuva usko operaation onnistumiseen.

Hallitus, joka aikoo viedä Suomen mukaan Kreikan uuteen tukipakettiin, ei keskity perustelemaan miksi näin tehdään, vaan jurraa muotoseikoissa. Nyt ei haeta ratkaisua jolla padotaan velkakriisi Kreikkaan, vaan varmistetaan, että Suomi saa omansa takaisin kun pato murtuu, seurauksista viis. Inttäessä unohtuu, että näin käydessä vakuus luxemburgilaisella pankkitilillä on laiha lohtu Euroopanlaajuisen laman rinnalla.

Jos uskomme, että Kreikan tukipaketti on ainoa keino ehkäistä uusi talouskriisi, siinä olisi oltava täysillä mukana ja keskityttävä yhteisen uhkapelin onnistumiseen. Sen sijaan vakuusseikkailu vaarantaa koko yrityksen - ratkaisusta on tullut osa ongelmaa.

1. Vakuudet vahingoittavat Kreikkaa. Se joutuu varaamaan osan muilta saamastaan tuesta antaakseen Suomelle sen haluaman pantin. Epävarmuus tukipaketin toteutumisesta jäytää markkinoita ja nostaa Kreikan lainojen korkoja. Kahden vuoden maksuajan lainojen korot lähentelevät jo 50 prosenttia.
   
   
2. Vakuudet vahingoittavat muita euromaita. Esimerkiksi Hollannissa on vähemmistöhallitus, jonka oppositio on uhannut kaataa mikäli maa jää ilman vakuuksia. Saksassa paine tukipaketteja kohtaan on myös kova. Jokaisessa euromaassa hallitus on kovan paikan edessä perustellessaan, miksi suomalaiset saisivat vakuudet tuelleen, mutta muut eivät.
   
   
3. Vakuudet vahingoittavat koko kriisin hoitoa. Virkamieskunta Suomessa, Kreikassa ja EU:n komissiossa käyttää tolkuttomasti työaikaa pähkäillessään, miten Suomelle järjestettäisiin vakuudet, kun heidän pitäisi keskittyä kokonaiskuvaan.
   
   
4. Vakuudet vahingoittavat Suomea. Menetämme kallista luottamuspääomaa, jota rakentavalla EU-politiikalla on vuosien varrella kerrytetty. Sen vipuvoiman voisi käyttää paremminkin. Samalla ajaudumme sivuraiteelle: kun Euroopassa puhutaan eurohallituksesta, eurobondeista ja tiiviimmästä talouspolitiikasta, Suomessa tuijotetaan sitä, saadaanko pantiksi siivu rautatietä, aurinkorantaa vai konkurssikypsää pankkia.
   
   

Meidän jos kenen pitäisi ymmärtää, miten tuskastuttavaa on jos joku luistaa yhteisistä pelisäännöistä. Eduskunnassa väännetään joka syksy Iso-Britannian EU-jäsenmaksuhelpotuksesta. Aikanaan britit onnistuivat neuvottelemaan itselleen kokoaan huokeamman jäsenmaksun sillä verukkeella, etteivät he hyödy niin paljon esimerkiksi maataloustuista. Tämä tarkoittaa, että muut EU-maat maksavat korotettua jäsenmaksua paikatakseen brittien jättämän aukon. Millä oikeudella me tuomitsemme Lontoon menettelyn, jos Helsingissä pelataan tasan samaa peliä?

Jos siis uskomme, että eurokriisin patoaminen tukipaketeilla on tullut tiensä päähän, Suomen pitäisi reilusti jättäytyä ulos Kreikka-paketista, etsiä parempia ratkaisuja ja edistää niitä. Me olemme samassa veneessä muiden euromaiden kanssa, joten jos hyviä ideoita on, niitä ei kannata jättää vakan alle. On siis aika valita ruton ja koleran välillä: joko osallistumme tukipakettiin kunnolla tai jäämme pois ja etsimme parempia keinoja.

Eurokriisistä ei ole helppoa tietä ulos. Kreikan pelastaminen uudella tukipaketilla käy kalliiksi eikä välttämättä onnistu. Maa on valtavan velkakuorman alla, ja korkomenot vievät lähes kolmanneksen valtion tuloista. Kreikan kansantalous ei kasva, vaan supistuu. Maa on jo niin syvällä, ettei mielestäni uusi velka enää tilannetta pelasta, vaan pitäisi edetä velkasaneeraukseen.

Velkasaneeraus taas aiheuttaa kovia tappioita eurooppalaisille pankeille ja todennäköisesti tarkoittaa, että vähintään pankkien kotimaat joutuvat pääomittamaan niitä. Se tarkoittaa myös, että ainakin osa viime vuonna annetuista lainoista jää sille tielleen. Joku häviää varmasti, ja moni menettää kasvonsa. Parikin hallitusta voi kaatua. Joka tapauksessa laineet lyövät Suomenkin yli, sillä eurotalous ei tästä kastumatta selviä.

On kuitenkin olemassa yksi helppo ratkaisu – tai siis ainakin jos olet Timo Soini. Antaa Kreikan kaatua ja laman pyyhkäistä, nojaat vain tuolissasi taaksepäin ja tokaiset sormi pystyssä: ”Tätähän minä olen tolkuttanut viimeiset puolitoista vuotta.”

Ainoa, jolla ei ole menetettävää talouden sukeltaessa lienee juuri Soini. Vaalien alla hän lohkaisi usein: ”lamoja tulee ja lamoja menee.” Viime viikolla Ajankohtaisessa Kakkosessa hän tiesi, että eihän se vuoden 2009 taantumakaan tavalliseen tallaajaan paljoa kolahtanut. Ei niin, koska valtio otti kovimman iskun ottamalla rajusti velkaa – ja sitä nyt syliin tulevilla leikkauksilla maksetaan. Uuden laman iskiessä elvytysvaraa ei enää ole, ja se tarkoittaa koventuvaa leikkausten kierrettä.

Kaikki tämä sataa kuitenkin Soinin laariin, sillä perussuomalaisten kaltainen liike elää tyytymättömyydestä ja vaikeista ajoista. Kun tehtaita lakkautetaan, ihmisiä jää vaille työpaikkaa tai lomautetaan, palveluja keskitetään ja tulonsiirrot kuihtuvat, gallup-käyrät kääntyvät kasvuun. Muut siis keskittykööt rypistämään ratkaisuja eurokriisiin - Timo Soini voi rauhassa pyöritellä peukaloitaan ja odottaa jytkyn toistoa kunnallisvaaleissa.