Lukiossa opettaja kertoi, että meidän pitäisi rakastaa veroja. Tai oikeammin – meidän pitäisi rakastaa pohjoismaista yhteiskuntamallia, joka niillä verotuloilla rahoitetaan. Ja rakastanhan minä. Minusta yhteiskunta, jossa kaikille on taattu koulutus ja terveydenhuolto, toimeentulo ja tukea elämän eri tilanteissa on upea saavutus koko ihmiskunnan mittapuulla.
Suomen sodanjälkeinen historia on hyvinvointivaltion rakentamista, josta vastasivat yhteistyössä vallan kärkipaikalla vuorotelleet maalaisliitto-keskusta ja sosiaalidemokraatit. Tämän mahdollisti erittäin vauhdikas teollistuminen, idänkauppa, koulutustason nousu ja muuttoliike kaupunkeihin.
Valtiovetoinen kasvu oli mahdollista, sillä elettiin varsin suljetussa sääntelytaloudessa. Eriarvoisuutta purettiin ja syvät kansanrivit nostettiin koulutuksen ja kulutuksen piiriin. Kansantuote kasvoi kohisten, ja siten myös verotulot. Palveluiden ja tulonsiirtojen turvaverkkoa rakennettiin kasvavan jakovaran turvin.
Hyvinvointivaltio on naimisissa talouskasvun kanssa. Niin kauan kun kasvua riittää, piisaa myös jaettavaa. Siten se on myös erittäin herkkä talouden suhdanteille. Kun kansantuotteen käyrä kääntyy laskuun, se kohtelee rujosti jatkuvan kasvun varaan rakennettua julkista sektoria. Tämä näkyy räikeästi siinä, miten kovan kolauksen 90 – luvun lama teki. Ihmiset, jotka olivat hyvin riippuvaisia julkisista palveluista ja tulonsiirtoja, kärsivät kovimman iskun. Esimerkiksi lapsiperheiden tuen osalta lamaa edeltävää tasoa ei ole saavutettu vieläkään.
Siis samalla kun verkko on laajentunut kattamaan yhä monipuolisempia tarpeita, on se alkanut rispaantua. Kaikkia se ei enää koppaa tai huomaa, ja jotkin se lannistaa. Osaltaan tämä johtuu paitsi lamasta, myös muuttuneesta maailmasta ja työmarkkinoista, mutta toisaalta myös siitä, että verotusta on kevennetty kasvun vauhdittamiseksi ja siten palvelujen ja tulonsiirtojen parantaminen ei ole enää ollut ensisijaista. Toisin kuin vielä muutama vuosikymmen takaperin, olemme kiinteä osa maailmanmarkkinoita ja joudumme siten ottamaan huomioon myös sellaiset asiat kuin kansainvälinen kilpailukyky tai luottoluokitus.
Samaan aikaan koko hyvinvointivaltion rahoituspohja on heikolla pohjalla. Jo muutaman vuoden ajan Suomi on ottanut miljardeja euroja syömävelkaa joka vuosi. Emme siis pysty kattamaan nykyisiäkään menoja tänhetkisillä tuloilla. Tilannetta pahentaa se, että suomalaiset ikääntyvät kovaa vauhtia. Työssäkäyvien määrä vähenee ja työelämän ulkopuolella olevien määrä kasvaa – siis niiden ihmisten, jotka eniten ovat tulonsiirtojen ja palvelujen varassa. Yhtälö uppoaa väistämättä miinuksen puolelle.
Tänään OP-Pohjalan asiantuntijat ennustivat, että Suomen kansantalouden kasvu pysähtyy vuoden loppuun mennessä viennin yskiessä. Kun euron kriisi tuskin ratkeaa vakuuksia vaatimalla, edessä on kenties Euroopan laajuinen taantuma, jopa lama, ja sen jälkeen pitkä hitaan kasvun aika. Samaan aikaan maailman voimasuhteet ovat keikahtamassa niin, että moottorina toimivat Aasian tiikerit vanhentuvan Euroopan taantuessa.
Tulevaisuudenkuva on masentava. Edessä voi olla vuosikymmen, jonka aikana laastaroidaan henkitoreisen hyvinvointivaltion puutteita, ja väännetään elvytetyn etupolitiikan hengessä kättä siitä, minne siirretään muutama kymmenen miljoonaa euroa ja mistä.
Merkkejä tästä on jo. Valtiovarainministeriön esityksessä vuoden 2012 budjetiksi etsivästä nuorisotyöstä ja työpajatoiminnasta leikataan yli puolet samaan aikaan kun ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, siis kovapalkkaisten työssäkäyvien työttömyysetuuteen, esitetään 90 miljoonan euron korotusta. Vailla koulutusta ja tekemistä olevilla nuorilla ei ole yhtä mahtavia puolustajia ja vallankäyttäjiä kuin ammattiyhdistysliike Suomessa on.
Tällaisessa tulevaisuudenkuvassa politiikan mahdollisuudet puuttua yhteiskunnassa päätään nostaviin isoihin ongelmiin, kuten syrjäytymiseen, periytyvään köyhyyteen tai masennukseen ja mielenterveysongelmiin, heikkenevät. Emme enää välttämättä voi laskea ihmisten hyvinvointia tasaisesti kasvavan talouden ja valtiokeskeisen mallin varaan.
Jos pitää tärkeänä ihmisten yhdenvertaisuutta ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, ehyttä yhteiskuntaa, on oltava myös huolissaan, miten se myös tulevaisuudessa taataan. En usko, että roimat veronkiristykset ovat kestävä tie, ja ikuisen kasvun varaan tuskin voi laskea kun tiedämme, millaisia karikkoja edessä on. Siksi nyt on pohdittava, millaisen mallin varaan hyvinvointi rakentuu kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä.
Suomen sodanjälkeinen historia on hyvinvointivaltion rakentamista, josta vastasivat yhteistyössä vallan kärkipaikalla vuorotelleet maalaisliitto-keskusta ja sosiaalidemokraatit. Tämän mahdollisti erittäin vauhdikas teollistuminen, idänkauppa, koulutustason nousu ja muuttoliike kaupunkeihin.
Valtiovetoinen kasvu oli mahdollista, sillä elettiin varsin suljetussa sääntelytaloudessa. Eriarvoisuutta purettiin ja syvät kansanrivit nostettiin koulutuksen ja kulutuksen piiriin. Kansantuote kasvoi kohisten, ja siten myös verotulot. Palveluiden ja tulonsiirtojen turvaverkkoa rakennettiin kasvavan jakovaran turvin.
Hyvinvointivaltio on naimisissa talouskasvun kanssa. Niin kauan kun kasvua riittää, piisaa myös jaettavaa. Siten se on myös erittäin herkkä talouden suhdanteille. Kun kansantuotteen käyrä kääntyy laskuun, se kohtelee rujosti jatkuvan kasvun varaan rakennettua julkista sektoria. Tämä näkyy räikeästi siinä, miten kovan kolauksen 90 – luvun lama teki. Ihmiset, jotka olivat hyvin riippuvaisia julkisista palveluista ja tulonsiirtoja, kärsivät kovimman iskun. Esimerkiksi lapsiperheiden tuen osalta lamaa edeltävää tasoa ei ole saavutettu vieläkään.
Siis samalla kun verkko on laajentunut kattamaan yhä monipuolisempia tarpeita, on se alkanut rispaantua. Kaikkia se ei enää koppaa tai huomaa, ja jotkin se lannistaa. Osaltaan tämä johtuu paitsi lamasta, myös muuttuneesta maailmasta ja työmarkkinoista, mutta toisaalta myös siitä, että verotusta on kevennetty kasvun vauhdittamiseksi ja siten palvelujen ja tulonsiirtojen parantaminen ei ole enää ollut ensisijaista. Toisin kuin vielä muutama vuosikymmen takaperin, olemme kiinteä osa maailmanmarkkinoita ja joudumme siten ottamaan huomioon myös sellaiset asiat kuin kansainvälinen kilpailukyky tai luottoluokitus.
Samaan aikaan koko hyvinvointivaltion rahoituspohja on heikolla pohjalla. Jo muutaman vuoden ajan Suomi on ottanut miljardeja euroja syömävelkaa joka vuosi. Emme siis pysty kattamaan nykyisiäkään menoja tänhetkisillä tuloilla. Tilannetta pahentaa se, että suomalaiset ikääntyvät kovaa vauhtia. Työssäkäyvien määrä vähenee ja työelämän ulkopuolella olevien määrä kasvaa – siis niiden ihmisten, jotka eniten ovat tulonsiirtojen ja palvelujen varassa. Yhtälö uppoaa väistämättä miinuksen puolelle.
Tänään OP-Pohjalan asiantuntijat ennustivat, että Suomen kansantalouden kasvu pysähtyy vuoden loppuun mennessä viennin yskiessä. Kun euron kriisi tuskin ratkeaa vakuuksia vaatimalla, edessä on kenties Euroopan laajuinen taantuma, jopa lama, ja sen jälkeen pitkä hitaan kasvun aika. Samaan aikaan maailman voimasuhteet ovat keikahtamassa niin, että moottorina toimivat Aasian tiikerit vanhentuvan Euroopan taantuessa.
Tulevaisuudenkuva on masentava. Edessä voi olla vuosikymmen, jonka aikana laastaroidaan henkitoreisen hyvinvointivaltion puutteita, ja väännetään elvytetyn etupolitiikan hengessä kättä siitä, minne siirretään muutama kymmenen miljoonaa euroa ja mistä.
Merkkejä tästä on jo. Valtiovarainministeriön esityksessä vuoden 2012 budjetiksi etsivästä nuorisotyöstä ja työpajatoiminnasta leikataan yli puolet samaan aikaan kun ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, siis kovapalkkaisten työssäkäyvien työttömyysetuuteen, esitetään 90 miljoonan euron korotusta. Vailla koulutusta ja tekemistä olevilla nuorilla ei ole yhtä mahtavia puolustajia ja vallankäyttäjiä kuin ammattiyhdistysliike Suomessa on.
Tällaisessa tulevaisuudenkuvassa politiikan mahdollisuudet puuttua yhteiskunnassa päätään nostaviin isoihin ongelmiin, kuten syrjäytymiseen, periytyvään köyhyyteen tai masennukseen ja mielenterveysongelmiin, heikkenevät. Emme enää välttämättä voi laskea ihmisten hyvinvointia tasaisesti kasvavan talouden ja valtiokeskeisen mallin varaan.
Jos pitää tärkeänä ihmisten yhdenvertaisuutta ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, ehyttä yhteiskuntaa, on oltava myös huolissaan, miten se myös tulevaisuudessa taataan. En usko, että roimat veronkiristykset ovat kestävä tie, ja ikuisen kasvun varaan tuskin voi laskea kun tiedämme, millaisia karikkoja edessä on. Siksi nyt on pohdittava, millaisen mallin varaan hyvinvointi rakentuu kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä.
RSS Feed
