Keskustan halli­tus­tai­pa­leen alku on ollut henkisesti raskas. Uskon, että päälinja on Suomen kannalta oikea, mutta erityisesti nuorissa ajan sanelemia kovia valintoja on kipuiltu. Toisille taas halli­tus­po­li­tiikan kanssa on ollut helpompi elää.

PUOLUE ei ole monoliitti. Ihmiset liittyvät keskustaan eri syistä ja kokevat sen onnistumiset ja tappiot eri tavalla. Moninaisuus voi olla sekä ristiriitojen lähde että voimavara. Tämän kirjon tunnistaminen palvelee sekä alkavaa peri­aa­te­oh­jel­ma­työtä että halli­tus­po­li­tiikan muotoilua.

Miten siis jaotella kepulaisia? Jako kahteen leiriin on keinotekoinen. Liberaalius tai konser­va­tii­vi­suus ja punamulta- tai porva­ris­mie­li­syys ovat huonoja keskustan sisäisen sielunelämän selittäjiä, sillä ne tekevät harvoin oikeutta syille, miksi keskustaan kuulutaan.

MONILLE tuttu on Kari Hokkasen nelikenttä maalaisliiton alku­vuo­si­kym­menten vaikuttajien mukaan. Siihen kuuluu käytän­nöl­linen kalliolaisuus, idealistinen alkiolaisuus, luok­ka­kan­tainen sunilalaisuus ja populistinen pykäläläisyys. Hokkasen jaottelu kuvaa kuitenkin enemmän politiikan tekemisen tapaa kuin sisältöjä.

VUONNA 1965 puolueen uudistaessa nimensä sekä kenttäväen että puoluejohdon ykkös­vaih­to­ehto oli 'Keskus­ta­liitto'. Nimi kaatui teknisiin syihin, mutta ajatus sen taustalla on kiehtova. Tavoitteena oli yleis­puo­lu­eena koota yhteen erilaisia yhteis­kun­nal­li­seen keskustaan itsensä mieltäviä ryhmiä.
Liitto hyväksyi jo nimessä moninaisuuden jaettujen arvojen katon alla.

Seppo Kääriäinen viittaa puolu­e­sih­tee­rinä 1989 julkai­se­mas­saan Haastaja-kirjassa nimestä käytyyn keskusteluun.

Hänen mukaansa keskusta on erilaisten, toisiaan täydentävien ja tukevien ajatus­vir­tausten liitto. Kääriäinen nimesi viisi tällaista virtausta: Keskustan desent­ra­listit haluavat rakentaa hajautettua, yritteliästä yhteiskuntaa.

KESKUSTAN vihreiden juuret ovat ekologisessa maaseu­tu­hen­ki­sessä elämän­kat­so­muk­sessa. Sosi­aa­li­ra­di­kaalit nostavat oikeu­den­mu­kai­suus- ja tasa-arvotaistelun keskus­ta­po­li­tiikan ykkösasiaksi.

Humanisteille tärkeää on ihmisen vapauden puolustaminen ja sivistys. Keskustan inter­na­ti­o­na­listit vaativat huomiota esimerkiksi maail­man­laa­juisen oikeu­den­mu­kai­suuden ja ympä­ris­tö­on­gel­mien ratkaisuun.

KÄÄRIÄISEN jaottelu aatteellisiin virtauksiin on viehättävä ja edelleen puhutteleva.
Sen arvo on siinä, että virtaukset tuovat esille eri ihmisten syitä kuulua keskustaan ja toisaalta yksi ihminen voi samaistua moneenkin virtaan. 'Oikeiden kepulaisten' nimeämisen sijaan avarrutaan.

TÄMÄN päivän keskustassa vaikuttavien ajatus­vir­tausten tunnistaminen antaisi avaimia sekä peri­aa­te­oh­jelman että keskustaväen tuntojen käsittelyyn. Niistä muodostuu kartta halli­tus­po­li­tiikan arviointiin ja luotsaamiseen.

Kääriäisen jaottelua käyttäen desent­ra­listia sytyttää histo­ri­al­linen itse­hal­lin­tou­u­distus.
Sosi­aa­li­ra­di­kaalia miellyttää vihdoin eteenpäin puskettu perustulo, mutta hyvin­voin­ti­säästöt ottavat koville. Keskus­ta­vih­reille hiilen alasajo, ilmas­to­so­pimus ja uusi kansal­lis­puisto ovat ylpey­de­nai­heita. Leikkaukset koulutuksesta ja kehi­ty­syh­teis­työstä kalvavat humanistien ja inter­na­ti­o­na­lis­tien mieltä.

HALLI­TUS­PO­LI­TII­KASSA voi siis olla vahva keskustan aatteellinen leima, mutta se ei heijasta yhtä voimakkaasti kaikkia liikkeen virtauksia.

Tämä selittää, miksi toisten keskus­ta­laisten on vaikeampi elää halli­tus­po­li­tiikan kanssa kuin toisten – ilman, että jompi kumpi on tämän vuoksi vähemmän kepulainen. Käytännössä harjoitetun politiikan myötä myös keskustan uskottavuus eri virtausten edustajana vahvistuu tai kärsii kolauksen.


Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa.

Kun talous sakkaa, työttömyys kasvaa ja ympärillä velloo kansainvälinen kriisi, on moni löytänyt vikaa nuorekkaasta päättäjäpolvesta. Erityisen tarkkaan syyniin joutuvat nuoret naiset, usein vieläpä – luoja paratkoon – tuoreet äidit. Tarvitaan vanhat lääkkeet ja vanhat jermut riviin.

Kasvot tälle mielialalle antoi takaisin eduskuntaan pyrkivä Kauko Juhantalo, jota nykypäättäjien tumpelointi on katsomossa ruvennut nyppimään. ”Nuoremmalla polvella on sellainen yleinen taitamattomuus tänä päivänä asioiden hoitoon”, ex-ministeri totesi YLE:n haastattelussa.

Onneksi ennen oli kunnollista. Kuten vuonna 1975, jolloin ministeriksi nousi 29-vuotias toisen kauden kansanedustaja, entinen pääministerin sihteeri, toimittajataustalla. Pian Kauko Juhantalon sukupolvi nosti nuoren ja radikaalin Paavo Väyrysen kepun puheenjohtajaksi ja ulkoministeriksi. Kuulemma Kekkonen neuvoi junioria kävelemään ja puhumaan hitaammin, jotta olisi uskottava.

SDP:ssä 70-luvun voimadynamo oli nappulaliiga, joka singahti suoraan valtioneuvostoon. Työväenpuolueen tuleva johtaja ja pankkimies Ulf Sundqvist suoritti asepalveluksensa kesken ministeripestin. Nuoret leijonat Matti Ahde, Erkki Tuomioja ja Erkki Liikanen eivät vallan kamareista hevillä lähteneetkään, kuten ei monikaan 70-luvun takatukista.

Kylmän sodan vuosina märkäkorville annettiin näytön paikka. Ikään ei ole katsominen myöskään taloudellisesti raskaina aikoina. 90-luvun lamavuosina maan ruoriin tarttui 36-vuotias Esko Aho, edelleen historian nuorin pääministeri. Hänen hallituksensa loi kovilla päätöksillä pohjaa uudelle nousulle ja vei Suomen Euroopan Unioniin.

Arvioidaan siis linjaa ja tuloksia, ei ikää tai sukupuolta. Tämän hallituksen viivan alle jäävän miinuksen syy ei lie harmaiden hiusten kato kokoonpanossa. Lopulta sukupolvien välinen vastakkainasettelu on tarpeetonta, sillä kaikkia tarvitaan. Ajatteluaan avartava konkari ja tuorein ideoin Arkadianmäen kiviraput harppova nuori voivat yhdessä pistää tuulemaan. 

Julkaistu Kouvolan, Kymen ja Etelä-Saimaan Sanomissa

Eräänä maaliskuisena aamuna vuonna 2003 heräsin poikkeuksellisen varhain. Tassuttelin pimeään olohuoneeseen, jossa isä katseli television uutislähetystä vihreän valon välkkeessä. Pommit putoilivat Bagdadin yössä. 13-vuotiaasta minusta sukeutui kova rauhanpuolustaja ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäestä suurin sankarini, joka piti Suomen ulkona Irakin sotatoimista.

Jokaisella meistä on oma pienempi tai suurempi poliittinen herätyksensä. Oman yhteiskunnallisen vaikuttamiseni alkuhämärästä muistan myös ala-asteen puheen teemalla ”jos olisin presidentti”. Vaadin kahta asiaa: ettei ketään kiusattaisi, ja että laskiaispullia saisi kaupasta vuoden ympäri. Ensimmäistä tosissani, ja jälkimmäistä verhotakseni tosissaan olemisen.

Tosissaan olo vei kuitenkin voiton. Kovan arvopohdinnan jälkeen totesin, että maailman muuttaminen on joukkuelaji ja vetäisin päälleni apilanvihreän pelipaidan. Uin vastavirtaan: yhä harvempi nuori haluaa sitoutua puolueeseen.

Tässä vihreän valon välkkeessä ei kuitenkaan tarvinnut jäädä katsojaksi. Nuorten tehtävä keskustassa on olla ajattelun ja tekemisen tapojen tuulettajia, ravistelijoita ja päivittäjiä. Puolueeseen liittyminen ei tarkoita ylhäältä määrättyjen mielipiteiden omaksumista, vaan vaikuttamisoikeuden lunastamista. Jäsenyys avaa ovet, vapauttaa toimimaan.

Myös viime aikojen politiikkaa on värittänyt kansainvälinen kriisi ja sodan uhka. Voin olla johdonmukainen kymmenen vuoden takaisen linjani kanssa. Asein ei kansakuntien välisiä kiistoja pidä ratkoman, oli kyse lännestä tai idästä – oli miten suuri ja mahtava tahansa. Tosissaan olevia rauhanpuolustajia tarvitaan vieläkin.

Julkaistu Keskustanuorten Juuri-lehdessä 

Eurovaalien alkukahinoiden suurin riemunaihe kilpailijoille on ollut kivittää Keskustaa väittäen, että puolueen ehdokkaat edustavat EU-linjan ääripäitä. Välillä näytille on kaivettu keskustan euroryhmä ALDE:n vanhoja linjauksia liittovaltiosta tai maataloustuesta. Viimeisin haloo nousi meppiehdokas Mikael Pentikäisen myönteisestä NATO-kannasta. Kysellään, onko kepun linja nyt Väyrysen, Rehnin vai Pentikäisen. Puoluejohtaja Sipilä kuittasi utelut vivahde-eroilla.

On totta, että Keskustan sisällä on vanhastaan EU-kriittisiä ja myönteisesti eurooppalaiseen yhteistyöhön asennoituvia. Peruslinja kuitenkin on, että Suomi on Euroopan Unionin jäsenmaa ja euromaa, ja että eurooppalaista yhteistyötä tarvitaan esimerkiksi sujuvien yhteismarkkinoiden edistämiseksi ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Suomalaisen EU-politiikan äärilaidat eivät ole keskustan sisällä.

Liberaalidemokraattien ALDE-ryhmässä taas kirjoa riittää, mutta yhtä lailla myös samanhenkisiä. Pohjoismaiden, Baltian, Iso-Britannian, Irlannin, Hollannin ja Saksan ALDE-puolueet löysivät toisensa vaaliohjelmaa sorvatessa ja Olli Rehnin kärkiehdokkuuden takaa. Kaikkea kepu ei allekirjoita, mutta vaikuttaa tomerasti ryhmän sisällä ja sen kautta.

Keskustan kellittyä tikun nokassa jo hyvän tovin voi kysyä, kuinka samasta muotista kilpakumppanien ehdokkaat ja euroryhmät on tehty. 

Viime viikon Ukraina-keskustelussa demarit soimasivat Kokoomusta Nato-intoilusta ja Nato-mopon keulimisesta. Samaan aikaan SDP:n istuva ja jatkokautta hakeva meppi Liisa Jaakonsaari on pitkäaikainen NATO-jäsenyyden puolestapuhuja ja Suomi-Atlantti-seuran puheenjohtaja. NATO:n kannalla on myös entinen puoluejohtaja ja pääministeri Paavo Lipponen. Jaakonsaari ja Lipponen eivät todellakaan ole mitään SDP:n marginaalia vaan puolueen järeitä vaikuttajia.

SDP:n europarlamenttiryhmä PES:n vaaliohjelmassa taas eurokriisin ratkaisuksi nähdään vahvempi yhteisvastuu ja solidaarisuus. Sosialistien ehdokas komission puheenjohtajaksi, saksalainen Martin Schulz kannattaa avoimesti eurobondeja eli yhteisiä joukkovelkakirjoja euroalueelle. Kuinka hyvin tämä istuu itsensä Euroopan ’Täti Tiukaksi’ nimenneen valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen linjaan vakuusvaatimuksineen? Esimerkiksi kesäkuussa 2012 Urpilainen katsoi, että yhteinen velka vain vetäisi euromaita tiukemmin suohon.

Kokoomuksessa samalla listalla kosmopoliittisen Alexander Stubbin kanssa on ex-kansanedustaja Kai Pöntinen. Lapualainen Pöntinen uhosi viime eurovaaleissa Helsingin Sanomien etusivun mainoksessa laittavansa ’sosiaalipummi-maahanmuuttajille stopin’. Puoluesihteeri Tujunen kielsi tuolloin Pöntistä jatkamasta kampanjaa samalla tyylillä. Nyt mies on jälleen listalla, kenties tilkitsemässä vuotoa perussuomalaisiin säihkyvien ykkösehdokkaiden takana.

Myös Kokoomuksen europuolue EPP:n ehdokas komission puheenjohtajaksi, Luxemburgin ketjussa polttava ex-pääministeri Jean-Claude Juncker kannattaa eurobondeja ja velkojen yhteisvastuuta. Keskustaoikeistolaisessa EPP:ssä Kokoomus on kimpassa paitsi Angela Merkelin CDU:n, myös Silvio Berlusconin ja Unkarin kansalaisoikeuksia polkevan pääministeri Viktor Orbanin puolueiden kanssa. Turkin pääministeri Erdoganin AKP oli loppusyksyyn asti EPP:n tarkkailijajäsen.

EPP:n vaaliohjelmassa taas maataloudesta tai aluekehityksestä, jotka muodostavat puolet koko EU:n budjetista, ei sanota sanaakaan. Siinäpä mäystettävää kokoomusmeppi Petri Sarvamaalle, joka taannoin haukkui keskustalaisten tiedotuksen europarlamentin maatalousvaikuttamisesta ’pohjois-korealaiseksi’. Kokoomuksen meppiryhmässä ilmastoskeptikko Eija-Riitta Korholan rinnalla Sirpa Pietikäinen on umpivihreä demari. Melkoista kaksilla rattailla ajamista.

Vivahde-eronsa siis kullakin. Revittely keskustan linjaeroilla on saanut jo lärväämisen makua, enkä haluaisi itse niin tympeään touhuun tämän enempää lähteä. Kokoomus ei ota linjojaan EPP:n konttorilta eikä SDP kilauta sosialistien byroolle, miten eurokriisi ratkaistaan. Sama pätee Keskustan ja ALDE:n osalta. Kansalliset puolueet ehdokkaineen ponnistavat omista aatteellisista lähtökohdistaan ja hakevat eurooppalaisessa päätöksenteossa kumppaneita kirjavasta joukosta vierasmaalaisia puolueita.

Entä sitten ehdokkaiden näkemyskirjo? Minusta on kammottava ajatus, että puolueissa alettaisiin vängällä vaientamaan eri mielipiteitä asiakysymyksistä. On kokonaan toinen asia repimällä repiä railoja omien kesken. Mutta linjakeskustelun käyminen ja eri näkemysten salliminen puolueiden sisällä on tärkeää koko suomalaiselle demokratialle. Suurten puolueiden linjanvedot vaikuttavat koko maan suuntaan. Siksi minusta on tervettä, että kaikissa puolueissa esitetään erilaisia näkemyksiä myös EU- ja turvallisuuspolitiikassa.

Suomessa äänestäjä voi omalla valinnallaan vaikuttaa, mitkä näkemykset puolueissa saavat painoarvoa. Meillä ei ole monista maista poiketen listavaaleja, joissa puolue asettaa ehdokkaat valmiiksi paremmuusjärjestykseen. Eurovaaleissa samalla viivalla ovat EU:n komission varapuheenjohtaja ja kainuulainen portsari. 

Tuoreilta Yhdysvaltain presidenteiltä, Suomen pääministereiltä ja muilta merkkimiehiltä ja –naisilta tupataan 100 päivän virassaolon jälkeen kyselemään ensimmäisten näyttöjen perään. Oma pieni virstanpylvääni, reilu kolme kuukautta Keskustanuorten puheenjohtajana humahti hissukseen ohitse alkukuusta.

Pesti on vienyt mukanaan, harva päivä on samanlainen. Välillä ollaan eduskunnan käytävillä, toisena päivänä pirtissä Keski-Suomessa ja kolmantena lentokentällä salkku kainalossa. Arjesta iso osa kuluu toimistolla villasukat jalassa, huppari päällä konetta nakutellen. Hai-saappaat olen Helsingin loskassa pitänyt jalassa, vaikkakin työpöydän alla on parit nahkakengät rivissä.

--

Olen puheenjohtajana välttänyt päivänpoliittiseen nokitteluun lähtemistä. Tahallinen väärinymmärtäminen, mielensäpahoittaminen ja ristiinpuhuminen hallitsevat liian usein poliittista keskustelua. Uskon, että rakentava, raikas ja avoin tekeminen on se, mitä tarvitaan erityisesti vaikeina aikoina. Erityisesti nuorisojärjestössä politiikan tekemisen pitäisi painottua enemmän vastausten etsimiseen kuin oikeassa olemiseen.

Kun Juha Sipilä on vielä jonkin aikaa poissa rivistä, on ollut tilaisuus katsella omaa peilikuvaansa ja pohtia, ottaisiko miehen tyylistä itsekin mallia. Voisiko Sipilän tyyli vakiintua laajemminkin keskustan tavaksi tehdä politiikkaa? Me nuoret keskustalaiset voimme olla laajemman politiikan kulttuurinmuutoksen pioneereja.

--

Kevään suuriin koitoksiin kuuluvat eurovaalit, jotka eivät suinkaan ole mitkään välivaalit. Euroopan parlamentin painoarvo on viime vuosina kasvanut, ja Suomen 13 meppiä ovat Brysselissä paljon vartijoina.

Nuoret eurovaaliehdokkaat Petri, Elina, Jouni ja Antti piirtävät kolmatta tietä Euroopalle. He edustavat sukupolvea, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Suomessa, joka on Euroopan Unionin jäsenmaa.

Suomalaisen EU-linjan ääripäät eivät ole keskustan sisällä. Liittovaltion tai eurooppalaisen rauhanprojektin hajottamisen sijaan kannatamme eurooppalaista yhteistyötä niissä asioissa, joissa rajat ylittävää yhteistoimintaa todella tarvitaan, ja suhtaudumme kriittisesti EU-sääntelyn ulottamiseen yhä useammille yhteiskunnan lohkoille. Juuri siksi vahvaa keskustaa tarvitaan myös Euroopan parlamentissa.

--

Alkaneen vuoden merkkipaaluihin on kuulunut Keskustanuorten ensimmäisen puheenjohtajan, Johannes Virolaisen 100-vuotisjuhla. Se muistuttaa, että kansanliikkeen jatkumoon asettuminen on kunniatehtävä. Vahvan tradition ja jatkuvan uudistumisen yhdistäminen on juuri nuorten tehtävä.

Suomen kurssi on käännettävä suosta takaisin kovalle maalle. Haluamme säilyttää alueellisesti ja sosiaalisesti ehyen, luottamukselle rakentuvan yhteiskunnan myös tuleville sukupolville. Keskusta valmistautuu täyttä häkää ottamaan vastuun vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen. Juuri nyt, juuri tässä vaiheessa kun puolue oppositiossa rakentaa suuntaa Suomelle, on mielekästä toimia Keskustanuorissa.

Siis kohti vilkasta politiikan kevättä, nuorkeskusta!

Teppo

 Julkaistu Keskustanuorten uutiskirjeessä

Aurinko laskee Keskustalle. 12,6 prosentin kannatuslukema tarkoittaa, että kahdeksan vuoden aikana Keskustan kannatuksen huippulukemista on sulanut puolet. 2010 - luvun Suomen poliittisen kentän suurin murros ei välttämättä olekaan näyttävä jytky, vaan keskustan hiipuminen johtavasta puolueesta statistiksi. Sadan vuoden jälkeen liike poistuisi kärkipaikoilta ja ottaisi monen sille petaaman roolin pienpuolueena.

Politiikan tutkija Ville Pernaan mukaan keskustan kuihtumista on ennustettu jokaisella heikolla hetkellä viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan. On pidetty luonnollisena, että juuriltaan agraarinen puolue menettää asemansa, kun yhteiskunta kaupungistuu. Suomeenkin on kaivattu Ruotsin mallin kaltaista blokkipolitiikkaa, jossa puolueet ryhmittyisivät suurimman oikeisto- ja vasemmistopuolueen ympärille muodostaen näiden johdolla koalitioita, joilla tavoittelisivat hallitusvastuuta. Perusteena on esitetty, että tämä selkeyttäisi äänestäjien vaihtoehtoja, mikä on tietysti totta. Mutta onko tosiaan niin, että politiikan päävaihtoehdot ovat Kokoomus ja SDP?

Oikeisto ja vasemmisto ovat saman materiakeskeisen maailmankuvan kaksi puolta. Poliittisina liikkeinä ne syntyivät teollistumisen myötä käsi kädessä, toinen edustamaan työnantajia ja pääomaa ja toinen työvoimaa. Suomalaisista kuitenkin enemmistö äänestää puolueita, jotka eivät asemoi itseään selkeästi oikeistoon tai vasemmistoon, vaan määrittelee itsensä pääasiassa arvojen ja identiteetin kautta. Tällaisia puolueita ovat Keskustan lisäksi Vihreät, RKP, Perussuomalaiset ja Kristillisdemokraatit, kun taas oikeisto-vasemmisto – janalle selkeimmin asettuvat Kokoomus, SDP ja Vasemmistoliitto.

Keskustalaista politiikka voidaan tehdä myös ilman puoluetta nimeltä Suomen Keskusta. Itse asiassa keskelle on tunkua: Kataisen Kokoomus nojaa vahvasti keskelle työntämällä kypäräpappilinjan taka-alalle ja korostamalla sosiaalisia arvoja, kun taas SDP:n punainen on käynyt hailakaksi aikoja sitten­ - taisipa työväenpuolue Lipposen aikaan mennä oikealta ohi. Puolueet itse asiassa määrittelevät itsensä puheenjohtajiensa suilla 'keskusta-oikeistolaiseksi' ja 'keskusta-vasemmistolaiseksi.' 

Ottajia keskustan sijalle siis on. Keskustalla on ollut suurin paikkamäärä eduskunnassa kolmena vaalikautena sekä 90- että 2000 - luvuilla - siis aikana, jolloin rakennemuutos alkutuotannosta palveluyhteiskuntaan ja muuttoliike kaupunkeihin ja maakuntakeskuksiin on pitkään ollut tosiasia. Tässä valossa se, että keskustan hiipuminen olisi jonkinlainen historiallinen välttämättömyys, on täyttä tuubaa.  

Kirkko ja uskonto ovat eri asioita. Kirkko on maallinen järjestö, joka organisoi uskon harjoittamisen. Samalla tavoin aate ja puolue ovat eri asioita. Keskustan synkät kannatusluvut eivät välttämättä kerro siitä, että keskustalaiselle aatteelle ei olisi kannatusta. Monet syöksykierteen syyt liittyvät politiikan sijaan puolueeseen: itse aiheutettu vaalirahasotku, kummallinen tapa käydä sisäiset väännöt lehtien palstoilla ja siitä seuraava huonon julkisuuden kierre pari seikkaa mainitakseni. Vika ei siis pohjimmiltaan ole aatteessa, vaan sen toimeenpanossa.

Viikonloppuna nuorten keskustalaisten syystapahtumalla tarkkailin värikästä joukkoamme ja olin iloinen siitä, että tämä liike pystyy kokoamaan yhteen niin monipuolisen ja moniarvoisen joukon. On tervettä, että kaikista asioista ei olla sokeasti samaa mieltä. Kun henki on rakentava, erilaiset mielipiteet synnyttävät uusia ideoita ja avartavat maailmankuvaa. Keskustan edustamat arvot yhdistävät erilaisia ihmisiä, erilaisista taustoista.  

Minulle on mysteeri, miksi niin monilla on halua jakaa Keskustan väkeä kahteen kastiin. Jako cityliberaaleihin ja maaseutukonservatiiveihin on ulkoapäin hanakasti otettu jakolinja, joka on täysin mielivaltainen. Ensinnäkin se sisältää sen virheellisen väittämän, että asuinpaikka automaattisesti määrittelisi henkilön arvot, ja toisekseen tämä jakolinja antaa olettaa, että toiset ovat vähemmän keskustalaisia kuin toiset.

Tällaisen jaon toitottamisesta on syntynyt tilanne, jossa Keskusta ei onnistu vetämään uutta väkeä sisään, saati pitämään entistä kannattajakuntaansa. Maalla ajatellaan, että puolueesta on tullut liberaali, elitistinen kaupunkilaispuolue. Kumma kyllä, kaupungeissa puolue näyttäytyy tästä huolimatta maaseudun ja maataloustuotannon taantumuksellisena etujärjestönä, johon kaupunkilainen ei koe samaistuvansa.

Keskusta on ollut vahvimmillaan silloin, kun se on puhutellut monenlaisissa elämäntilanteissa eläviä ihmisiä, sekä maalla että kaupungissa. Se, että Keskusta on edelleen 2010 – luvun alkuun asti ollut suuri yhteiskunnallinen liike, kertoo onnistuneesta muuntumisesta pientalonpoikien ja maattomien asemaa ajaneesta radikaalista uudistusliikkeestä keskustalaiseksi yleispuolueeksi. Se on sekä muuttanut yhteiskuntaa että elänyt sen murroksen mukana.

Jos 12,6 %:n kannatuslukema synnyttää vain sisäistä kahinaa puoluejohdon vaihtamiseksi tai selän kääntämiseksi osalle omista, ei pohjakosketusta ole vielä saavutettu. Jos Keskusta halutaan omienkin joukossa asemoida arvoihin pohjaavan, monenlaisia ihmisiä kokoavan yleispuolueen sijaan elinkeinon tai postinumeron perusteella valitun ryhmän etupuolueena, on varmaa ettei meillä ole enää sijaa kärkipaikoilla.

Jos siis aurinko on laskeakseen, on se kiinni ennen kaikkea meistä itsestämme. Keskustan kokoisessa liikkeessä on oltava tilaa erilaisille ihmisille ja linjoille.