Kun talous sakkaa, työttömyys kasvaa ja ympärillä velloo kansainvälinen kriisi, on moni löytänyt vikaa nuorekkaasta päättäjäpolvesta. Erityisen tarkkaan syyniin joutuvat nuoret naiset, usein vieläpä – luoja paratkoon – tuoreet äidit. Tarvitaan vanhat lääkkeet ja vanhat jermut riviin.
Kasvot tälle mielialalle antoi takaisin eduskuntaan pyrkivä Kauko Juhantalo, jota nykypäättäjien tumpelointi on katsomossa ruvennut nyppimään. ”Nuoremmalla polvella on sellainen yleinen taitamattomuus tänä päivänä asioiden hoitoon”, ex-ministeri totesi YLE:n haastattelussa.
Onneksi ennen oli kunnollista. Kuten vuonna 1975, jolloin ministeriksi nousi 29-vuotias toisen kauden kansanedustaja, entinen pääministerin sihteeri, toimittajataustalla. Pian Kauko Juhantalon sukupolvi nosti nuoren ja radikaalin Paavo Väyrysen kepun puheenjohtajaksi ja ulkoministeriksi. Kuulemma Kekkonen neuvoi junioria kävelemään ja puhumaan hitaammin, jotta olisi uskottava.
SDP:ssä 70-luvun voimadynamo oli nappulaliiga, joka singahti suoraan valtioneuvostoon. Työväenpuolueen tuleva johtaja ja pankkimies Ulf Sundqvist suoritti asepalveluksensa kesken ministeripestin. Nuoret leijonat Matti Ahde, Erkki Tuomioja ja Erkki Liikanen eivät vallan kamareista hevillä lähteneetkään, kuten ei monikaan 70-luvun takatukista.
Kylmän sodan vuosina märkäkorville annettiin näytön paikka. Ikään ei ole katsominen myöskään taloudellisesti raskaina aikoina. 90-luvun lamavuosina maan ruoriin tarttui 36-vuotias Esko Aho, edelleen historian nuorin pääministeri. Hänen hallituksensa loi kovilla päätöksillä pohjaa uudelle nousulle ja vei Suomen Euroopan Unioniin.
Arvioidaan siis linjaa ja tuloksia, ei ikää tai sukupuolta. Tämän hallituksen viivan alle jäävän miinuksen syy ei lie harmaiden hiusten kato kokoonpanossa. Lopulta sukupolvien välinen vastakkainasettelu on tarpeetonta, sillä kaikkia tarvitaan. Ajatteluaan avartava konkari ja tuorein ideoin Arkadianmäen kiviraput harppova nuori voivat yhdessä pistää tuulemaan.
Julkaistu Kouvolan, Kymen ja Etelä-Saimaan Sanomissa
Kasvot tälle mielialalle antoi takaisin eduskuntaan pyrkivä Kauko Juhantalo, jota nykypäättäjien tumpelointi on katsomossa ruvennut nyppimään. ”Nuoremmalla polvella on sellainen yleinen taitamattomuus tänä päivänä asioiden hoitoon”, ex-ministeri totesi YLE:n haastattelussa.
Onneksi ennen oli kunnollista. Kuten vuonna 1975, jolloin ministeriksi nousi 29-vuotias toisen kauden kansanedustaja, entinen pääministerin sihteeri, toimittajataustalla. Pian Kauko Juhantalon sukupolvi nosti nuoren ja radikaalin Paavo Väyrysen kepun puheenjohtajaksi ja ulkoministeriksi. Kuulemma Kekkonen neuvoi junioria kävelemään ja puhumaan hitaammin, jotta olisi uskottava.
SDP:ssä 70-luvun voimadynamo oli nappulaliiga, joka singahti suoraan valtioneuvostoon. Työväenpuolueen tuleva johtaja ja pankkimies Ulf Sundqvist suoritti asepalveluksensa kesken ministeripestin. Nuoret leijonat Matti Ahde, Erkki Tuomioja ja Erkki Liikanen eivät vallan kamareista hevillä lähteneetkään, kuten ei monikaan 70-luvun takatukista.
Kylmän sodan vuosina märkäkorville annettiin näytön paikka. Ikään ei ole katsominen myöskään taloudellisesti raskaina aikoina. 90-luvun lamavuosina maan ruoriin tarttui 36-vuotias Esko Aho, edelleen historian nuorin pääministeri. Hänen hallituksensa loi kovilla päätöksillä pohjaa uudelle nousulle ja vei Suomen Euroopan Unioniin.
Arvioidaan siis linjaa ja tuloksia, ei ikää tai sukupuolta. Tämän hallituksen viivan alle jäävän miinuksen syy ei lie harmaiden hiusten kato kokoonpanossa. Lopulta sukupolvien välinen vastakkainasettelu on tarpeetonta, sillä kaikkia tarvitaan. Ajatteluaan avartava konkari ja tuorein ideoin Arkadianmäen kiviraput harppova nuori voivat yhdessä pistää tuulemaan.
Julkaistu Kouvolan, Kymen ja Etelä-Saimaan Sanomissa
RSS Feed
