Maanantain puheenaihe on onneksi sote, ei sota. Silti Ukrainan tapahtumat ovat hätkäyttäneet hereille huolen puolustuksesta. Suomalaisten turvallisuudentunne on järkkynyt, vaikka kriisi ei välittömästi meitä uhkaakaan. Huoli on perusteltu: itänaapuri muistutti, että on valmis rajoillaan toimimaan vastoin kansainvälisiä pelisääntöjä.
Pinnalle on pulpahtanut jälleen Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys. Monilla päättäjillä selkäydinvastaus on ’Nato ei ole nyt ajankohtainen’. En ole tosin koskaan kuullut vastausta, milloin keskustelu sitten olisi paikallaan. Kansalaisia kanta kuitenkin kiinnostaa.
Nato-mielisten joukossa lienee myös nimenomaisia intoilijoita, nojatuolistrategeja jotka mielellään näkisivät Suomen suurissa maailmanpolitiikan pöydissä. Mutta uskon silti, että useimmat jäsenyyden puolestapuhujat ovat päätyneet kantaansa vakavan harkinnan jälkeen.
Puolustusratkaisut on tehtävä päivänpaisteen aikaan, ei silloin kun hätä on käsillä. Tuskin tilanteessa, jossa maailmanpalo uhkaa, myöhäisheränneitä enää huolittaisiin sotilasliittoumiin. Vallihautojen laskusillat on jo vedetty ylös. Siksi NATO-keskusteluakaan ei kannata lakaista maton alle. Vaikenemisen kulttuuri saisi jäädä jo historiaan.
Puhutaan siis suoraan, puolin ja toisin. En kannata Suomen NATO-jäsenyyttä. NATO toisi turvatakuut, mutta liittäisi Suomen osaksi monimutkaista sotilaallisten intressien vyyhteä. Samalla se syventäisi idän ja lännen vastakkainasettelua tuomalla Venäjän vihamielisenä pitämän liittouman kantaman päähän Pietarista.
Neuvostovallan rokottamat virolaiset osallistuvat tarmokkaasti jokaiseen Nato-operaatioon. He uskovat, että tällöin myös heitä autetaan tiukan paikan tullen. Eräs Pentagonin virkamies tokaisikin vierailulla olleille suomalaisille, että niin kauan kuin Istanbuliin kohdistuva uhka ei tunnu yhtä pahalta kuin varjo Helsingin yllä, ei Suomen kannata liittyä. Turvatakuut meille tarkoittaisivat myös liittolaisten turvallisuuden takaamista.
Länsinaapuri Ruotsin kanssa Suomi kuitenkin jakaa yhteiset uhat ja edut. ”Toistaiseksi yhteistyölle ei ole näkynyt rajaa”, presidentti Sauli Niinistö totesi hiljattain Libanonin-vierailullaan Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä. Vielä suoremmin asian ilmaisi Ruotsin puolustusvoimien komentaja Sverker Göransson Ruotuväki-lehden haastattelussa tammikuussa. Hänen mukaansa Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyö tulisi viedä niin pitkälle, kuin vain poliittista tahtoa riittää.
Naapurusten tiivis kumppanuus vahvistaisi molempien maiden puolustuskykyä. Suomen toimiva asevelvollisuusarmeija ja Ruotsin edelleen iskussa olevat meri- ja ilmavoimat toisivat yhdessä uskottavuutta, jolla molempien maiden alueellinen koskemattomuus ja riittävä pelotevaikutus voitaisiin taata uhkaamatta ketään. Suomen ja Ruotsin puolustusliitto voisi muodostaa uuden Pohjolan vakauden akselin.
Julkaistu Suomenmaan verkkoblogissa
Pinnalle on pulpahtanut jälleen Suomen mahdollinen NATO-jäsenyys. Monilla päättäjillä selkäydinvastaus on ’Nato ei ole nyt ajankohtainen’. En ole tosin koskaan kuullut vastausta, milloin keskustelu sitten olisi paikallaan. Kansalaisia kanta kuitenkin kiinnostaa.
Nato-mielisten joukossa lienee myös nimenomaisia intoilijoita, nojatuolistrategeja jotka mielellään näkisivät Suomen suurissa maailmanpolitiikan pöydissä. Mutta uskon silti, että useimmat jäsenyyden puolestapuhujat ovat päätyneet kantaansa vakavan harkinnan jälkeen.
Puolustusratkaisut on tehtävä päivänpaisteen aikaan, ei silloin kun hätä on käsillä. Tuskin tilanteessa, jossa maailmanpalo uhkaa, myöhäisheränneitä enää huolittaisiin sotilasliittoumiin. Vallihautojen laskusillat on jo vedetty ylös. Siksi NATO-keskusteluakaan ei kannata lakaista maton alle. Vaikenemisen kulttuuri saisi jäädä jo historiaan.
Puhutaan siis suoraan, puolin ja toisin. En kannata Suomen NATO-jäsenyyttä. NATO toisi turvatakuut, mutta liittäisi Suomen osaksi monimutkaista sotilaallisten intressien vyyhteä. Samalla se syventäisi idän ja lännen vastakkainasettelua tuomalla Venäjän vihamielisenä pitämän liittouman kantaman päähän Pietarista.
Neuvostovallan rokottamat virolaiset osallistuvat tarmokkaasti jokaiseen Nato-operaatioon. He uskovat, että tällöin myös heitä autetaan tiukan paikan tullen. Eräs Pentagonin virkamies tokaisikin vierailulla olleille suomalaisille, että niin kauan kuin Istanbuliin kohdistuva uhka ei tunnu yhtä pahalta kuin varjo Helsingin yllä, ei Suomen kannata liittyä. Turvatakuut meille tarkoittaisivat myös liittolaisten turvallisuuden takaamista.
Länsinaapuri Ruotsin kanssa Suomi kuitenkin jakaa yhteiset uhat ja edut. ”Toistaiseksi yhteistyölle ei ole näkynyt rajaa”, presidentti Sauli Niinistö totesi hiljattain Libanonin-vierailullaan Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä. Vielä suoremmin asian ilmaisi Ruotsin puolustusvoimien komentaja Sverker Göransson Ruotuväki-lehden haastattelussa tammikuussa. Hänen mukaansa Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyö tulisi viedä niin pitkälle, kuin vain poliittista tahtoa riittää.
Naapurusten tiivis kumppanuus vahvistaisi molempien maiden puolustuskykyä. Suomen toimiva asevelvollisuusarmeija ja Ruotsin edelleen iskussa olevat meri- ja ilmavoimat toisivat yhdessä uskottavuutta, jolla molempien maiden alueellinen koskemattomuus ja riittävä pelotevaikutus voitaisiin taata uhkaamatta ketään. Suomen ja Ruotsin puolustusliitto voisi muodostaa uuden Pohjolan vakauden akselin.
Julkaistu Suomenmaan verkkoblogissa
RSS Feed
