Sampo-konsernin hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos linjasi keskiviikkona Elinkeinoelämän Keskusliiton seminaarissa, että hän leikkaisi tuet yrityksiltä, maataloudesta, alle 25-vuotiailta nuorilta ja yli 5 vuotta opiskelleilta. Lista on niin provosoiva, että tähän haasteeseen on pakko tarttua. Kestävätkö nämä vaateet läpivalaisun?

Wahlroosin aiemmat kommentit kehitysyhteistyöstä ja 'rikkinäisten perheiden tukemisesta' ovat keittäneet monia. Minusta on hyvä, että kyseenalaistetaan, sillä se herättää pohtimaan, mitkä asiat ovat puolustamisen arvoisia. Jos politiikka on pelkkää hymistelyä, unohtuu, mihin tarkoitukseen meillä on luotu vaikkapa perusturva ja tällöin myös puolueiden erot himmentyvät. Jos politiikka on vaihtoehdotonta, on vaikea perustella myöskään valittua tietä. Siksi Wahlroosin kaltaisia suorasuita tarvitaan, silläkin uhalla että joku polttaa päreensä.

Minulla oli kerran tilaisuus istua kahville Wahlroosin kanssa. Hänellä on hyvin kiehtova ja selkeä maailmankuva, jonka avainsana on kilpailu. Totta, tuotteiden ja yritysten kilpailu ja ihmisten kilvoittelu jalostaa, luo uutta, pitää kustannukset järkevällä tasolla ja pakottaa tekemään fiksummin. Italian renessanssi perustui paitsi vieraista vaikutuksista ammentavaan kulttuuriin, myös keskenään pikkumaisesti nujakoivien kaupunkivaltioiden haluun olla toistaan parempia.

Ihmiseloa ja yhteiskunnan järjestämistä se ei kuitenkaan voi määrittää. Ongelma on tässä: Huipulla – vaikkapa taidemaailman eliitissä tai suuryrityksen toimitusjohtajan vinkkelistä – kilpailu valikoi esille huippuyksilöt. Kilpailussa on kuitenkin aina myös häviäjiä, ja jos vilkaisee alas, huomaa että matkalle on tuupertunut monta hyvää yritystä, harha-askel on vienyt rotkoon ja juurella on niitäkin, joilla ei ole edes mahdollisuutta aloittaa kiipeämistä.

Laittaisin siis varani Wahlroosin johtamaan pankkiin, mutta jos hän olisi valtion valistunut itsevaltias, pakkaisin kyllä taatusti tavarani ja nopeasti. Onnellisuus ja hyvinvointi koostuu kovin toisenlaisista asioista kuin pelkästä menestyksestä ja sen palkitsemisesta.

Mutta vielä huomioita Nallen leikkauslistasta.

Opintotuki pois yli 5 vuotta opiskelevilta

Opintotuki on jo nyt sidottu opintojen etenemiseen – muistutuksena toimii Kelan karhukirje, jos opintopisteitä ei kerry riittävästi. Useimmat maisteritutkinnot on mitoitettu yli viidelle vuodelle, eikä opintojen eteneminen ole aina kiinni opiskelijasta – jokin kurssi saatetaan järjestää vain kerran lukuvuodessa, tai kesällä on huonot mahdollisuudet suorittaa opintoja. Opintojen pitkittyminen voi johtua myös alanvaihdosta, terveyden pettämisestä tai masennuksesta, elämäntilanteen muutoksista tai työnteosta opintojen ohella.

Viiteen vuoteen rajattu tuki saattaisi siis johtaa vain viittä vaille valmiisiin maistereihin, joilta paperit uupuvat vailla toimeentuloa, tai siihen että opintojen loppupäässä otetaan kontoille raskaita lainoja vailla varmuutta takaisinmaksusta tai työllistymisestä.

On totta, että Suomessa opiskellaan pitkään ja valmistutaan myöhään. Opintoaikojen lyhentämiseen on olemassa paljon toimivampia keinoja kuin opintotuella kiristäminen. Itse aloittasin opintoja edeltävistä välivuosista ja opiskelijavalintajärjestelmästä, joka lykkää opintojen alkuun pääsyä ja siten myös valmistumista.

Maataloustuet pois

Maatalous ei ole ydinalaani, sillä olen koko ikäni asunut kaupunkitaajamassa. Tapailen silti ajatuksiani aiheesta. Eräässä vaalipaneelissa SDP:n edustaja väläytti, että vedetään kaikki tuet maataloudesta, antaa markkinatalouden tehdä tehtävänsä. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi?

Suomessa ilmasto-olosuhteet eivät ole otolliset viljelylle. Meillä on pitkä talvi ja mäkinen maa, josta pelloksi voi kyntää vain siivuja (noh, paitsi lakeuksilla). Käytännössä siis Suomessa ei pystytä tuottamaan maataloustuotteita yhtä paljon ja yhtä edullisesti, kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa. Jotta maajussit saisivat elantonsa ilman tukia, pitäisi heidän myydä tuotteensa niin kalliilla, että ne tuskin kävisivät kaupaksi tavalliselle kuluttajalle vaikka mieli tekisi luomua.

Ruoantuotanto siis kuihtuisi pois Suomesta, ja kuluttaisimme brasilialaista nautaa ja portugalilaista kurkkua. Me emme pysty vaikuttamaan siihen, missä olosuhteissa näillä tiloilla työskennellään, saati miten ympäristöseikat huomioidaan. Tuhansien kilometrien kuljetus tupruttaa päästöjä ilmoille useammankin edestä. Kotimaisen ruoantuotannon tukeminen on siis arvovalinta, josta minusta kyllä sietääkin maksaa. Lähiruokaa kouluihin, anyone?

Asia, jota todella sietäisi pohtia ovat Euroopan Unionin jäsenmailleen jakamat vientituet. On tietysti hyvä, että jäsenmaat vievät tuotantoaan EU:n sisämarkkinoille – se rikastuttaa ruokapöytää ja tuottajaa. Mutta on kohtuutonta, että tuetaan ylituotantoa, joka polkuhinnoin myydään kehitysmaihin. Tällöin maan oma tuotanto ei pääse kehittymään, koska sikäläiset eivät pysty kilpailemaan tuontituotteiden matalien hintojan kanssa. Tämä ylläpitää köyhyyttä ja nälkää.

Toimeentulotuki pois alle 25 – vuotiailta

On käsittämätön ajatus, että yhdeltä väestöryhmältä kiellettäisiin oikeus perustuslaissa taattuun vähimmäistoimeentuloon. Toimeentulotuen tarkoitus on kattaa välttämättömyysmenot kuten ruoka silloin, kuin muita tuloja ei ole tai ne eivät kerta kaikkiaan riitä. Joka viides 23-vuotias on työtön, ja lukionsa päättäneistä moni joutuu tahtomattaan välivuosiputkeen. Peruskoulu- tai ylioppilaspohjalta on vaikea päästä kiinni töihin, ja vailla ammattitutkintoa olevilta evätään työmarkkinatuki jos ehdot eivät täyty.

Monelle tukien varassa eläminen tai pienillä työtuloilla sinnittely tuskin on valinta tilanteessa, jossa taantuman jälijltä työmarkkinat eivät vedä ja korkeakoulujen opiskelijavalinnat ovat tukossa. Puolet toimeentulotuen saajista on alle 29-vuotiaita nuoria, joista osa käy myös töissä tai opiskelee, eikä silti kykenee kattamaan menojaan.

Wahlroosin mallissa nuoren aikuisen itsenäisen elämän alkumetrit olisivat yhtä selviytymistaistelua, jossa vailla opiskelu- tai työpaikkaa jääneet luikkisivat takaisin vanhempien huomaan, sinnittelisivät niukkuudessa tai etsisivät tavan tulla toimeen lain rajamailla. On surullista, että tälle menolle löytyy kannattajansa myös istuvasta eduskunnasta. Joulukuussa eduskunta vahvisti hallituksen esityksen, jossa koulutuspaikasta kieltäytyvän tai opintonsa keskeyttävän alle 25-vuotiaan toimeentulotukea voidaan leikata 20, jopa 40 prosenttia.

Viimeisenä on kuitenkin pakko myös nostaa hattua. Nalle esittää, että monipolveisen sosiaaliturvan sijaan otettaisiin askel kohti perustuloa. Tämä on järkipuhetta. On tolkutonta, jos sosiaaliturva viestittää ihmiselle, että on kannattavampaa olla tekemättä mitään kuin tehdä töitä muutama tunti viikossa. Erityisesti pienituloisimpien tuet muodostavat passivoivia kannustinloukkuja, joista on päästävä eroon. Yksinkertaisempi perustulo, joka kattaisi minimitoimeentulon, voisi olla ratkaisu.

Ihailen ihmisiä, joilla on kielitaitoa. Hyviä esimerkkejä ovat kaksoissiskoni, joka kirjoitti viisi eri kieltä ylioppilaskokeissa, sekä Lontoossa opiskellut esimieheni, joka heittelee idiomeja brittiaksentilla ja vaihtaa läheisen soittaessa heljyvään ruotsiin. Ajattelen: maailma on heille auki, jos he niin haluavat.

Toista on itselläni, ja monella muulla. Oma kielipääni rajoittuu hyvään englantiin, toisen kotimaisen kuullun- ja luetunymmärrykseen ja saksan alkeisiin. Viimeistään nyt olisi hyvä aika herätä siihen, että tämä ei kerta kaikkiaan riitä.

Keskustelu kieltenopiskelusta on väsähtänyttä ja poteroitunutta. Kättä vääntävät ne, jotka kiihkoilevat pakkoruotsista, ja toiset jotka pohtivat keinoja saada toisen kotimaisen opiskelu maittamaan peruskoululaisille. Uusin ulottuvuus on lähinnä Keskustan ja Kokoomuksen köydenveto, voisiko Itä-Suomen kouluissa opiskella ruotsin sijaan venäjää. Pääministeri Mari Kiviniemi on kannattanut esitystä, mutta opetusministeri Henna Virkkunen tyrmäsi sen kylmiltään.

Mielestäni asian ydin ei kuitenkaan ole valinta kahden naapurimaan kielten, ruotsin ja venäjän, välillä - vaan on kyse siitä, millä valmiuksilla haluamme suomalaisnuorten valmistuvan kansainvälistyvään maailmaan.

Alalla kuin alalla kohtaa ihmisiä, jotka tulevat vieraista kulttuureista ja puhuvat muita kieliä, toimi sitten palvelutehtävissä tai suuren yrityksen viestintäosastolla. Moni suorittaa osan opinnoistaan ulkomailla tai lähtee vuosiksi töihin toisaalle. Emme enää pärjää puhumalla kahta pohjoismaista kieltä, joita käyttää äidinkielenään muutama miljoona.

YLE uutisoi viime viikolla, että 20 suurimmalle suomalaisyritykselle ruotsi ei ole työnhaussa välttämättömyys - sen sijaan englanti on. Huomionarvoista on kuitenkin, että myös muilla maailmankielillä on yhä enemmän painoarvoa.

- Kaikki kielitaito on hyväksi. Kasvustrategiamme kautta espanja, portugali, kiina ja saksa ovat meille tärkeitä. Ruotsi on näiden muiden kielien joukossa, totesi Stora-Enson viestintäjohtaja Päivi Kauhanen YLE:n haastattelussa.

Elinkeinoelämän keskusliiton jäsenyrityksille tehty kysely vahvistaa, että kyse on laajemmasta ilmiöstä. Venäjän kielen osaajien tarve on kaikista vahvimmin kasvussa, mutta tulevaisuudessa eniten lisääntyy kysyntä espanjan ja portugalin osaajille.

Pikainen vilkaisu Ylioppilastutkintolautakunnan tilastoihin paljastaa, että vuonna 2009 ylioppilaskokeissa pitkän espanjan kirjoitti 35, lyhyen oppimäärän päälle tuhat, ja portugalin 26 kokelasta 90 000 kokeisiin osallistuneesta. Venäjän kirjoitti hieman päälle 300 kokelasta. Saksan kielen kirjoittajien määrä on romahtanut 80-luvun lähes 18 000 kokelaasta tämän päivän kolmeen tuhanteen. Kiinaa opiskellaan Suomessa lähinnä kansalaisopistoissa.

Jotain kolmatta kieltä englannin ja toisen kotimaisen lisäksi – edes alkeiskurssin verran – on opiskellut vain hieman päälle puolet kaikista ylioppilaista. Suomalaisnuorten kielitaito on yleistäen siis auttamattoman yksipuolinen: suurin osa oppii englantia hyvin ja toista kotimaista välttävästi, mutta muu osaaminen on vähäistä.

Suomen kansantalous on hyvin vientipainotteinen. Jos maailmalla ei ole kysyntää tuotteillemme, ei meillä pyyhi hyvin. Meillä on liian pienet sisämarkkinat, jotta taloutemme voisi nojata puhtaasti toisiltamme ostamiimme palveluihin ja tuotteisiin. Siksi ei ole aivan pieni asia kansantaloudenkaan kannalta, onko meillä taitoarsenaalissamme kykyä luoda tiiviitä suhteita muiden maiden kansalaisten kanssa.

Entä sitten ruotsi – eikö se edelleen ole tarpeen myös rajan takana Pohjoismaissa? Totta kai. Vasabladet uutisoi vastikään, että suurimmassa osassa länsirajan yli yhteistyötä tekeviä yrityksiä suomalaiset ja ruotsalaiset asioivat keskenään ruotsiksi. Kahdenvälisessä yhteistyössä ruotsi on valttia, mutta monikansallisissa kuvioissa tarvitaan kipeästi kielipäätä suurissa maailmankielissä.

Itärajan kielikokeilu olisi askel oikeaan suuntaan kielipääoman monipuolistamiseksi, mutta isompia muutoksia tarvitaan. Parhaana pitäisin mallia, jossa jokaisen pitäisi oman äidinkielensä lisäksi lukea vähintään kahta itselleen vierasta kieltä peruskoulussa ja toisella asteella. Siten varmistaisimme, että nuorilla on eväät toimia maailmassa, jossa etäisyydet kapenevat ja rajat ylitetään klikkauksella.

Suomalaisnuorten kielipäässä on parantamisen varaa. Maailma ei ole auki kieliummikoille.