Ulkoministeri Timo Soini (ps.) viittasi alkuvuodesta osuvassa puheessa Venäjän kehitystä historiallisesti sävyttäneisiin kansallismielisiin slavofiileihin ja läntisiä arvoja kannattaviin zapadnikkeihin. Jaon juuret ovat keisarillisella Venäjällä. Eräs Aleksanteri II:n hovissa vaikuttanut aatelisneito luonnehti Venäjän sivistyneistössä vallinnutta jännitettä nokkelasti.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat he, jotka lukevat ulkomaalaisia lehtiä tai eivät mitään, käyvät vierailevien eurooppalaisten taiteilijoiden näytöksissä ja hankkivat tukikohdan Pariisista.
Toiseen ihmislajiin kuuluvat käyvät illanvietoissa vain pakon edessä, lukevat venäläisiä lehtiä ja lausuvat umpimähkäisiä mielipiteitä maaorjuudesta, piipahtavat toisinaan tiluksillaan ja halveksivat naisten seuraa. ”Näitä viimeksi mainittuja kutsutaan slavofiileiksi”, Anna Tjutševa kirjoittaa.
HOVINEIDON kieli poskessa luonnehtimien slavofiilien perinnettä jatkoi 1900-luvulla esimerkiksi maanpakolaisfilosofi Ivan Iljin.
Iljinin ihanne oli jonkinlainen lain raamittama autokraattinen demokratia, sillä hän uskoi Venäjän luhistuvan ilman vahvaa keskushallintoa. Maan johdossa oli oltava yksi tahto. ”Venäläisten pitäisi muistaa, että muut kansat eivät tunne meitä eivätkä ymmärrä meitä, he pelkäävät Venäjää, eivätkä tunne myötätuntoa sitä kohtaan,” aloittaa Iljin 1948 kirjoittamansa poleemisen esseen.
Hän kuvailee vuolaasti venäläisten omaleimaisuutta, ja viittaa runoilija Aleksandr Puškiniin, jonka mukaan eurooppalaisia ajaa järki ja tahto, venäläisiä sydän ja mielikuvitus.
ILJININ mukaan länsi pyrkii aina nujertamaan vierastamansa Venäjän estämällä sen pääsyn merille, jakamalla sen osiin, kylvämällä vallankumouksen ja hajaannuksen siemeniä, tuputtamalla ulkomaisten agenttien voimin venäläisille sietämättömiä läntisiä aatteita, eristämällä sen ja halventamalla sitä. Heikko Venäjä on länsivalloille mieluisin Venäjä, kirjoittaa Iljin.
Tämänkaltainen maailmankuva ohjaa nyt Venäjän hallitsevaa eliittiä ja sen tiedustelutaustaista ydintä, silovikkeja. Keskustan toimintapäivillä Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith totesi jaon slavofiileihin ja zapadnikkeihin vanhentuneen, koska länsimielisiä on vallan liepeillä vain vähän. Iljinin maalaamat uhkakuvat esiintyvät taajaan Venäjän johdon puheissa ja kirjoituksissa.
TARINA lännen nöyryyttämästä Venäjästä on myös Ukrainan kriisin taustalla.
Venäjä haastaa laajalla työkalupakilla kylmän sodan jälkeisen Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin, jonka se katsoo syntyneen maan 90-luvun heikkoutta hyväksikäyttäen. Maan politiikan muotoilussa tärkeäksi pöydäksi on muodostunut FSB:n ex-johtaja Nikolai Patruševin vetämä turvallisuusneuvosto.
Kremlin piireissä on harvassa silovikkeja tasapainottavia voimia. Tällaisia "viimeisiä liberaaleja" ovat esimerkiksi ex-valtiovarainmisteri Aleksei Kudrin ja maan suurimman pankin, Sberbankin toimitusjohtaja German Gref.
Alkuvuodesta Gref arvioi, että Venäjän suurin vientituote on aivovuoto. Aiemmin hän on sanonut kansalaisvapauksien kaventamisen rasittavan maan taloutta: ”Ei ihmisiä voi motivoida vankileirien kautta, kuten Neuvostoliitossa.”
VENÄJÄN todellinen turvallisuusuhka on öljyn ja kaasun varassa rappeutuva talous ja vähenevä väestö. Sitä ei torju sotilaallinen muskeli vaan yhteiskunnallisten uudistusten tie, johon Venäjä tarvitsee kumppaneita.
Jos Venäjän idea onkin olla suuri, se voisi saavuttaa suuruutensa voimapolitiikan sijaan taloudellisen ja kulttuurisen elinvoiman kautta. Tällaisen käänteen tekijät ovat Venäjällä toistaiseksi marginaalissa. Naapurissa on nyt euraasialaiselle ihanteelle sykkivä ja syvästi epäluuloinen Venäjä, vielä vuosiksi eteenpäin. Lännen ja Venäjän suhteille se tarkoittaa vaikeaa yhteiseloa.
Tässä ympäristössä Suomi toimii, kiinteästi länteen kuuluvana maana, ja maana jonka on aina tultava toimeen rajanaapurinsa kanssa. Nyt se tarkoittaa sekä olemassa olevien yhteyksien vaalimista että oman tontin suojaamista kielteistä vaikuttamista vastaan.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa.
RSS Feed
