HAVAHDUIN tänä kesänä siihen, että samanikäiseen tutta­va­pii­riini alkaa putkahdella mukuloita.

Yksi jos toinen koulukaveri julkaisee sosiaalisessa mediassa kuvia puna­pos­ki­sista nyyteistä. Viime suvena juhlittu hääpari kävi ensimmäisillä lasten­vaa­te­os­tok­silla. Kaveri kertoi pelaavansa suosittua mobiilipeliä lasten­rat­taita ulkoi­lut­ta­es­saan.

SAMAAN aikaan Tilastokeskus ilmoitti, että syntyvyys on Suomessa ennä­tyk­sel­lisen alhaalla. Nälkävuosien tasoa. Kyse ei ole pelkästään perhe­toi­veiden muuttumisesta.

Haas­tat­te­le­mani THL:n tutkija arvioi, että poik­keuk­sel­lisen pitkään jatkunut talouden epävarmuus lykkää lastentekoa. Väestöliiton mukaan Suomessa on yksi Euroopan korkeimmista eroista toivotun ja toteutuvan lapsiluvun välillä. Kynnys ensimmäisen lapsen hankkimiseen on korkein.

Usein vatvotun perustulon päältä on tänä syksynä puhallettu pölyt. Sitra ja Tela julkaisivat tällä viikolla raportin siitä, miten perustuloa voitaisiin kokeilla Suomessa. Yksinkertaisimmillaan perustulo on vastikkeeton tuki, jonka päälle voi tienata työtuloja ilman, että ne heti syövät tuen pois. 

Itse kannatan keskustan esittämää alueellista kokeilua, johon valittaisiin esimerkiksi syrjäinen maaseutualue, rakennemuutoksesta kärsivä paikkakunta sekä suuren kaupungin lähiö. Näin saataisiin laajempaa tietoa kokeilun vaikutuksesta koko yhteisöön.

Miksi perustulosta sitten puhutaan? Tutkija Heikki Hiilamo on kuvannut nykyistä sosiaaliturvaamme lämpimäksi suoksi, josta on todella vaikea ponnistaa ylös. Tuen saaja lamaantuu hallintoviidakossa ja kokee usein osattomuutta ja arvottomuutta. Yhteiskunnan suurimmaksi eriarvoisuuden lähteeksi on muodostunut jakolinja työn ja toimettomuuden välillä.

Toisaalta työmarkkinoiden murroksen myötä meillä on entistä enemmän pätkä- ja silpputyötä. Moni ei sovi enää vanhan kahdeksasta neljään – vakiduunin muottiin. Tulot voivat tulla useista lähteistä, ja välillä yhteiskunnankin tukea tarvitaan.

Suomi on myös täynnä tekemätöntä työtä, jonka vastaanottaminen ei nyt ole kannattavaa pienen korvauksen vuoksi. Muutamakin työtunti viikossa sosiaaliturvan päälle olisi sekä yksilön että kansantalouden etu.

Uskon, että jokaisella ihmisillä on lähtöjään kyky ja halu vastata omasta elämästään. Tukiluukulle voi päätyä monenlaisten epäonnisten elämänkäänteiden vuoksi. Joskus vain jaetaan huonot kortit käteen. Tukien väärinkäyttäjät ovat lopulta pieni joukko.

Perustulon lähtökohta on tehdä kaiken työn vastaanottaminen kannattavaksi. Irvileukojen köllöttelyrahan sijaan sitä voisi kutsua myös takuuksi ahkeruudesta. Ihmisen on aina voitava omilla ponnisteluillaan nostaa itsensä jaloilleen. Siksi tarvitsemme ahkeruustakuun. 

Julkaistu Kouvolan, Kymen ja Etelä-Saimaan sanomissa

Keskustanuorten tuore periaateohjelma hyväksyttiin lokakuun liittokokouksessa Mikkelissä. Työhön on kuluvan vuoden aikana osallistunut kymmeniä keskustanuoria alkutalven ideapajoista kesän työryhmäntyöskentelyyn. Perustana oli analyysi maan ja maailman tilasta ja tavoitteena piirtää suuntaa tuleville vuosikymmenille. Ohjelma kantaa nimeä ”Kohti luottamusyhteiskuntaa”. Luottamuksesta alkoi punoutua ajatuksiamme yhteensitova vihreä lanka loppukesästä Tuusulanjärven liki kansallisromanttisissa puitteissa.

Luottamus vallankäyttäjään ja vastaantulijaan on perisuomalainen piirre. Poliisiin ja muihin valtiovallan instituutioihin luotetaan. Yhteiskuntaluokkien välillä ei ole syvää kuilua. Entinen presidentti voi kadulla dyykata lavalta valokuvakehyksen ilman henkivartijaa. Maalla ovenpieleen jätetään luuta nojaamaan merkiksi siitä, että ollaan kylästelemässä.

ETELÄISESSÄ Euroopassa luottamus rakoilee ja kansa on kaduilla. Kansainvälinen Punainen risti pitää pääjohtaja Yves Daccordin mukaan Eurooppaa jo osin kriisialueena. Talouskriisi ja syvät rakenteelliset ongelmat horjuttavat myös pohjoisen yhteiskuntia. Vasta viime viikolla Hollannin tuore kuningas julisti hyvinvointivaltion tulleen loppuunsa. Hän kehotti kansalaisia varautumaan pahan päivän varalle omin sosiaalisin ja taloudellisin turvaverkoin. Samoja kaikuja on myös brittihallituksen Big Society -linjassa, jossa palveluita ja huolenpitoa halutaan siirtää enemmän yhteisöjen harteille.

TULEVINA vuosina mitataan luottamusta siihen, kykeneekö kansanvaltainen järjestelmä Euroopassa ja Suomessa ratkomaan päällä olevia haasteita. Keskustan piirissä viljelty vanha neuvo ”kerro totuus, mutta rohkaise” pätee. Edessä olevien tosiasioiden kanssa sinuiksi tulemisesta kumpuaa myös tulevaisuususko.

Hyvinvointivaltion taloudellisen pohjan murentumisen seurauksena hyvinvointilupauksen lunastaminen nykymallilla muodostuu mahdottomaksi. Jatkuvaan kasvuun ja korkeaan työllisyyteen sidottu järjestelmä on haavoittuvainen pitkittyvän nollakasvun ja vanhenevan väestön ajassa. Olof Palmen kuvaama ”jatkuvasti kasvavien tarpeiden tyydyttäminen” ei voi enää olla yhteiskunnan rakentamisen lähtökohta.

PERIAATEOHJELMASSA keskustanuorten ihanteeksi piirtyy sosiaalisesti ja alueellisesti ehyt, elinvoimaisten lähiyhteisöjen ja kestävien julkisten palveluiden ja tulonjaon varaan muodostuva luottamusyhteiskunta. Yhteensitovana voimana on kokemus jaetusta ja yhteisestä, suomalaisuus. Perimmäinen tavoite on mahdollistaa jokaiselle yksilölle onnellisen ja tasapainoisen elämän tavoittelu.

Nykyisen järjestelmän hidas rappio synnyttäisi leikkausten ja velkaantumisen kierteessä valtavan määrän eriarvoisuutta ja pahoinvointia ja jättäisi oman onnensa varaan ne, jotka ovat hoivasta ja tulonsiirroista kaikista riippuvaisimpia. Julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen on oltava kestävällä pohjalla.

Luottamusyhteiskunnan ydin on, että kansalainen voi luottaa julkisen vallan vastaavan siitä mitä lupaa, mutta myös luottaa niin vastaantulijaan kuin lähimmäiseen. Edessä on siis paitsi hyvinvointimallimme peruskorjaus, myös voimauttaminen vapaaseen ja vastuulliseen kansalaisuuteen.

Julkaistu Suomenmaan Kolmossivulla

Helsingin Sanomat kertoi pari viikkoa takaperin inarinsaamelaisesta Sammeli Morottajasta, joka on kerännyt pulloja 30 vuotta tukeakseen inarinsaamen elvyttämistä. Morottajan pullorahoilla ostettiin kielipesään sängyt, laitettiin pihatie kuntoon ja rakennettiin aita. "Pullonkeruu antaa elämälle tarkoituksen. Sen avulla voin tukea kieltäni ja kulttuuriani," hän kertoo artikkelissa. Juttua on jaettu sosiaalisessa mediassa yli viisituhatta kertaa.

Suomen alueella puhutaan kolmea eri saamenkieltä. Näistä suurin on pohjoissaame, jolla on noin 2000 puhujaa Utsjoen Nuorgamista Helsingin Länsi-Pasilaan. Kaksi muuta, koltansaame ja Hesarin jutussa mainittu inarinsaame ovat vaarassa kadota. Puhujia on jäljellä vain muutamia satoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kielipesätoiminta on kuitenkin valanut uskoa kielten säilymiseen ja kasvattanut uuden sukupolven kielentaitajia.

Kielipesätoiminnan juuret ovat 80-luvun Uudessa-Seelannissa, jossa englannin ylivallasta huolestuneet maorit perustivat kielipesiä siirtääkseen kielensä ja elämäntapansa tuleville sukupolville. Termi tulee maorinkielen sanasta kōhanga reo, joka tarkoittaa pikkulinnun pesää. Kielipesät ovat käytännössä päiväkoteja, joissa lapsille puhutaan suomen sijaan saamea. Näin kielensä menettäneiden vanhempienkin vesat voivat oppia sujuvasti kaksikielisiksi.

Valtion tuki kielipesille saatiin epävarman alun jälkeen 2000-luvulla ja 2010 tuesta tuli pysyvä.  Se on tähän asti turvannut kielipesien pitkäjänteisen toiminnan. Vain kaksi päivää Sammeli Morottajasta kertovan artikkelin julkaisun jälkeen valtiovarainministeriö sai valmiiksi budjettiesityksensä vuodelle 2014. Siinä saamelaisten kulttuuri- ja kielipesätoiminnan määrärahat liki puolitetaan. Tänä vuonna toimintaan ohjatusta puolesta miljoonasta rahaministeriö haluaa leikata 200 000 euroa.

Maanantaina viisikymmentä suomalaista vaikuttajaa kokoontui tiedekeskus Heurekaan rypistämään pääministerin johdolla kulmiaan Suomen taloustilanteelle. Maa ottaa velkaa yhdeksän miljardia ja käyrät osoittavat alaspäin. On selvää, että säästääkin täytyy. Rahaministeriön esittämä parin sadan tuhannen euron leikkaus kielipesistä on kuitenkin pähkinöitä talouden isossa kuvassa. Jopa kaikkien kirstunvartijoiden kaani Raimo Sailas on todennut, että kolttakulttuurin tarvitsemat varat ovat valtion menoissa mitätön summa.

Yhden kielipesän toimintamenot ovat 60-70 tuhannen euron kieppeillä. 40%:n leikkaus määrärahoista pakottaisi monet laittamaan ovet säppiin. Mitätön säästö valtiontaloudessa voi tarkoittaa lamauttavaa iskua työlle kaikkien kolmen saamelaiskielen ja siten koko kulttuurin elinvoiman puolesta. Jos Suomi haluaa noudattaa omia lakejaan alkuperäiskansan oikeuksista, saamelaisten kielenelvyttäjien ponnistelut ansaitsevat jatkossakin valtion tuen. Kokonaisen kansan elinvoima ei voi olla pullonkeräyksen varassa.

Pallo on nyt vallankäyttäjillä. Saamelaiskulttuurin puolustajaksi ilmoittautujia on hallituksen riveistä riittänyt, tuoreimpana valtiovarainministeripuolue SDP:n nuori varapuheenjohtaja Eero Vainio. Ministerit kokoontuvat budjettiriihen keskiviikkona. Kun hallituksen budjettiesitys julkaistaan torstaina, on puheille toivottavasti myös katetta.

Presidentti Niinistö julkaisi männäviikolla 'Ihan tavallisia asioita' -nimisen työkalupakkinsa nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Sosiaalisessa mediassa vastaus oli satiirinen tukiyhteisö 'Niksejä syrjäytymisen ehkäisyyn', jossa ivan kärki osuu kampanjan liian arkisiin neuvoihin, kuten tapojen ja kasvatuksen merkitykseen. Arvostelijoiden mukaan työryhmän olisi pitänyt pureutua suuriin ilmiöihin ja esittää selkeitäpoliittisia ratkaisuja. 

En äänestänyt kummallakaan kierroksella Niinistöä. Sain tietää presidentinvaalien tuloksen hiljaa leviävänä tietona intin alokasleirillä kolmenkymmenen asteen pakkasessa, eikä se kauheasti lämmittänyt. Se oli helmikuuta. Naamakirjan keskustelua seuratessa tulee mieleen, että ainakin hävinneellä puolella ollaan vielä tiukasti vaaliasetelmissa.  

Kun oikealla vakiovastaus ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan 'vähemmän veroja, enemmän yksilönvastuuta ja yritysvapautta', löytyy vasemmalta yhtä suoraviivainen dogmi 'korkeammat verot, lisää valtion suunnittelua ja julkisia palveluita'. Ensimmäinen korostaa yksilöä kaikessa, jälkimmäinen yhteiskuntaa – niin pitkälle, että kaikenlainen yksilön tai yhteisön omatoimisuudesta puhuminen on sumuverho hyvinvointivaltion alasajolle. 

Vastayhteisöön rynnännyt joukko käyttäytyykin kuin poliisi suurella yhteiskunnallisella onnettomuuspaikalla: "Hyvät ihmiset! Täällä ei ole mitään nähtävää. Ymmärrän, että olette huolestuneita, mutta älkää vain tehkö itse mitään - kyllä valtio tämänkin hoitaa." Syrjäytyminen rajataan keltaisilla muovinauhoilla, ja vain tarpeeksi syvällisesti perehtyneet asiantuntijat voivat astua tutkintapaikalle. 

Eniten vastapoolia rassaa syrjäytymisen depolitisointi - tai siis asian tuominen sellaiselle tasolle, että ihan tavallinenkin kansalainen voi asiaan omilla toimillaan vaikuttaa. Vai pitäisikö kaiken poliittisen toiminnan olla kuorrutettu gradutason kielenkäytöllä ja poteroitu luokkasodan asetelmiin? Sillä välittäminen toisista ihmisistä on vain keskiluokan puuhastelua, mutta huolestunut otsankurtistus tuloerojen kasvulle ja segregaatiolle vakavaa yhteiskunnallista diskurssia.  

Totta vie syrjäytymisen taustalla on rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat seurausta poliittisista valinnoista. 90-luvun laman aikaan tehdyt leikkaukset kolahtivat kaikista kovimmin lapsiperheisiin, nuoriin ja työttömiin, siis niihin ihmisryhmiin, jotka eniten tarvitsevat julkisia palveluita ja tulonsiirtoja. THL:n massiivinen aineistotutkimus kertoo, että valtaosa tämän päivän syrjäytyneistä on laman lapsia. Niinistön toivoisi tietävän tämän – hän toimi silloin valtiovarainministerinä. 

Syrjäytymisen taustalla vaikuttavia suuria ilmiöitä ovat myös esimerkiksi matalaa koulutusta vaativien työpaikkojen katoaminen, väestöryhmien terveyserojen kasvu ja asuinalueiden eriarvoistuminen. Päättäjien toimesta esimerkiksi asuntopolitiikkaa, koulutusjärjestelmää, kouluterveydenhuoltoa, lapsiperheiden palveluita, päihdepolitiikkaa, perusturvaa ja työllistämistoimia pitäisi rukata. 

Lista on pitkä. Mutta toimivalta näiden asioiden aikaansaamiseksi on hallituksella, kuten presidentin työryhmän tuotosta kiivaimmin kritisoivat hyvin tietävät. Niinistö on laittanut peliin suorimman vallankäytön välineen, joka presidentillä on: oman arvovaltansa ja mahdollisuutensa vaikuttaa sen myötä tavallisiin ihmisiin. Tätä työkalua ei ministereillä samassa mitassa ole.

Niinistön työryhmän työskentelyyn osallistui niin kuntien nuorisotyöntekijöitä, poliiseja, koulupsykologeja, junnuseurojen valmentajia kuin yhtä ja toista läpikäyneitä nuoria itse. Viesti on suunnattu aikuisille, ei heikossa jamassa oleville nuorille. Kyse ei ole syrjäytyneen syyllistämisestä, vaan siitä, mitä lähipiiri voi tehdä. Missään ei lue, että nämä yksinkertaiset arkiset teot olisivat vaihtoehto vaikkapa nuorten yhteiskuntatakuulle. Molempia tarvitaan.

Dogmaattisen 'yksilö vai yhteiskunta' – pallottelun sijaan uskon maltilliseen välimuotoon. Samaan aikaan kun julkisilla palveluilla ja tulonsiirroilla tavoittelemme ehyttä yhteiskuntaa, jossa kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet elämässään, lopulta yksittäisten ihmisten valinnat ja tapa kohdella toisia ratkaisee, millaista elämän laatu on. Toisista ihmisistä välittämisen aliarvostaminen ja omien tekojen merkityksen aliarvioiminen on kyynisyyttä pahimmillaan.

Vihreiden kansanedustaja Outi-Alanko Kahiluoto iloitsi blogissaan Keskustan liittyneen perustulon kannattajien joukkoon. Sosiaali- ja terveysvaliokunnassa istuvat keskustalaiset jättivät eriävän mielipiteen, jossa todetaan että perusturvaa on parannettava sosiaaliturvajärjestelmää yksinkertaistamalla. Ratkaisu tähän olisi sellainen perustulomalli, joka tekisi työnteosta aina työttömyyttä kannattavampaa.

Hienoa, että paremman perusturvan kannattajat löytävät toisensa. Keskustalla on huomattavasti tuota yhtä, tärkeää kannanottoa pidempi historia perustuloajattelussa.

Suomessa on perinteisesti ollut kaksi vahvaa suuntausta siitä, miten toimeentulo työn ulkopuolella tulisi järjestää. Työväenliikkeessä on katsottu, että työttömyysturvan tulisi olla ansiosidonnaista eli perustua työtuloihin tai maksettuihin veroihin. Keskellä taas on pidetty tärkeänä riittävää perusturvan tasoa kaikille. Yksi esimerkki tästä on kansaneläkkeen luominen 60-luvulla. Tuolloin SDP halusi eläkkeen perustuvan maksettuihin veroihin. Silloisen Maalaisliiton naiset torppasivat tämän mallin, sillä se olisi jättänyt maatalojen emännät vaille eläkettä elämänmittaisesta työurasta huolimatta – tulot ja sitä myöten verot kun olivat juosseet isännän kukkaron kautta.

Keskustassa on siis jo vanhastaan ollut ymmärrystä epätyypillisille työsuhteille, kun taas työväenliikkeessä työ on nähty ennen kaikkea kahdeksasta neljään tehdyn säännöllisen tehdasduunin normin kautta. 

Keskustan historia perustulon kanssa ulottuu ainakin 80 – luvun loppuun. Silloin Keskustanuoret ja Keskustaopiskelijat julkaisivat keskustaliberaalin manifestin, jonka keskeisenä teemana oli  perustulo. Manifestin mukaan 'perustulo mahdollistaa palkkakeskeisestä työnkuvasta irtautumisen ja kyseenalaistaa ansiosidonnaisen sosiaaliturvan tarpeellisuuden.' Edelleen ohjelmassa uskottiin, että perustulo 'tekee osa-aikatyön mielekkääksi ja karsii sosiaaliturvan tilkkutäkkiä. Se poistaa  nöyryyttävän toimeentulon anelemisen sekä siihen liittyvän holhouksen ja kontrollin.' Tuolloin nuorissa ja opiskelijoissa häärivät muun muassa Anu Vehviläinen ja Olli Rehn.

Ukkopuolueen ohjelmiin perustulo päätyi näyttävästi 90-luvulla. Esko Ahon johdolla 1998 julkaistussa, kovan myräkän vasemmalla aiheuttaneessa työreformissa tavoitteena oli joustavoittaa suomalaisia työmarkkinoita ja helpottaa yrittäjien, työttömien ja osa-aikatöissä olevien asemaa. Yhtenä keinona nähtiin sosiaaliturvan täysremontti ja perustulon rakentaminen, jotka tähtäsivät yrittäjyyden ja työnteon kannattavuuteen. Ohjelmassa todettiin, että 'lyhyiden työsuhteiden vastaanottamista sekä siirtymistä joustavasti ansiotyön, opiskelun tai kotityön välillä voidaan helpottaa luomalla yhtenäinen perustulojärjestelmä.' Ohjelmaa olivat kirjoittamassa Matti Vanhanen ja nykyinen lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula.

Työreformia arvosteltiin silmittömästi sekä vasemmistopuolueissa että ay-liikkeessä. Sen katsottiin murentavan työntekijän aseman, sillä ohjelmassa esitettiin myös heikennyksiä irtisanomissuojaan. Myös perustuloon suhtauduttiin kielteisesti. Keskusta jäi toiseksi vuoden '99 eduskuntavaaleissa ja joutui oppositioon Lipposen muodostettua uuden sinipunahallituksen. Anneli Jäätteenmäki ilmoittikin vuoden 2003 eduskuntavaalien tenteissä SDP:n vaatimuksesta, että työreformi on lopullisesti haudattu. Perustulo-ajatus lepäsikin pitkään jossain Mariaanien haudan tienoilla, vaikka itse asiassa monet muut ohjelman esityksistä ovat toteutuneet.

Voimaa yhtenäisempi ja yksinkertaisempi perusturva sai taakseen 2007 Vanhanen kakkosen, sinivihreän hallituksen myötä. Yksi sen kärkihankkeista oli perusturvan uudistamiseen tähdännyt Satakomitea. Komitean asettamispäätökseen kirjattiin tavoitteiksi työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen ja riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa, sekä tuensaajan aseman parantaminen sosiaaliturvaa yksinkertaistamalla.

Työ ajautui kuitenkin karille. Parhaiten siihen johtaneita syitä on eritellyt Osmo Soininvaara kirjassaan'Satakomitea – Eli miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa'. Vanhat jakolinjat perusturvan ja ansiosidonnaisen turvan kannattajien välillä raskauttivat komitean työtä. Lopullinen niitti yrityksille parantaa perusturvaa oli työmarkkinajärjestöjen sosiaalitupo, jossa betonoitiin ansiosidonnaisen turvan asema suhteessa perusturvaan. Epäonnistumista tilitti silloinen Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo tuoreeltaan Hesarin vieraskynässä. 

2010 Lahdessa keskustan puoluekokous hyväksyi aloitteen negatiivisesta tuloverosta. Se on yksi perustulon malli, jossa tuen määrä laskee liukuvasti sitä mukaa kuin työtulojen määrä kasvaa. Myös puoluejohdon vaalitappion jälkeen kirjoittamassa työkirjassa yhdeksi tulevaisuuden teemaksi kuvataan köyhyyden nujertaminen muun muassa perustulon avulla. Siten alussa mainitsemani, Alanko-Kahiluodon noteeraama linjaus on luonnollista jatkoa keskustan pyrkimyksille kohti kannustavampaa sosiaaliturvaa. 

Keskustanuorissa on alettu puhua perustulon ja negatiivisen tuloveron sijaan ahkeruustakuusta. Sen perusperiaate on sama, mutta nimi viestii paremmin, mitä yksinkertaisemmalla perusturvalla tavoitellaan. Filosofia ahkeruustakuun ja vaikkapa kansalaispalkan takana on täysin erilainen: jälkimmäinen tuntuu kannustavan joutenoloon, kun taas toisen viesti on, että työnteon on oltava kannattavaa kaikissa tilanteissa.

Perustulon – oli malli sitten mikä hyvänsä – läpiviemiseksi olisikin murrettava yleiseen mielipiteeseen syöpynyt kuva punavihreistä elämäntapavetelehtijöistä, jotka tavoittelevat kansalaispalkkaa oman elämisensä rahoittamiseksi toisten kustannuksella. Uskon, että vasemmisto, vihreät, keskusta jaedistyksellinen oikeisto pystyvät löytämään yhteisymmärryksen perustulomallista, joka sekä turvaa riittävän toimeentulon kaikissa elämäntilanteissa että kannustaa töihin.

Pahin jarru paremman perusturvan toteutumiselle lienee kokoomuksen oikeistosiiven lisäksi SDP ja ay-liike. Niin kauan kuin työväenliike keskittyy edunvalvonnassaan vain nykyisen jäsenistönsä saavutettujen etujen turvaamiseen ja laiminlyö pätkä- ja osa-aikatyössä sekä työelämän ulkopuolella olevat, on sieltä tuskin odotettavissa vihreää valoa kannustavammalle sosiaaliturvalle. Yhteiskunnan suurimmaksi eriarvoisuutta luovaksi jakolinjaksi onkin muodostumassa työn ja pääoman vastakkainasettelun sijaan työ ja toimettomuus. Tämän muurin murtaminen on minusta modernin sosiaalipolitiikan tärkein tehtävä. 

Lukiossa opettaja kertoi, että meidän pitäisi rakastaa veroja. Tai oikeammin – meidän pitäisi rakastaa pohjoismaista yhteiskuntamallia, joka niillä verotuloilla rahoitetaan. Ja rakastanhan minä. Minusta yhteiskunta, jossa kaikille on taattu koulutus ja terveydenhuolto, toimeentulo ja tukea elämän eri tilanteissa on upea saavutus koko ihmiskunnan mittapuulla.

Suomen sodanjälkeinen historia on hyvinvointivaltion rakentamista, josta vastasivat yhteistyössä vallan kärkipaikalla vuorotelleet maalaisliitto-keskusta ja sosiaalidemokraatit. Tämän mahdollisti erittäin vauhdikas teollistuminen, idänkauppa, koulutustason nousu ja muuttoliike kaupunkeihin.

Valtiovetoinen kasvu oli mahdollista, sillä elettiin varsin suljetussa sääntelytaloudessa. Eriarvoisuutta purettiin ja syvät kansanrivit nostettiin koulutuksen ja kulutuksen piiriin. Kansantuote kasvoi kohisten, ja siten myös verotulot. Palveluiden ja tulonsiirtojen turvaverkkoa rakennettiin kasvavan jakovaran turvin.

Hyvinvointivaltio on naimisissa talouskasvun kanssa. Niin kauan kun kasvua riittää, piisaa myös jaettavaa. Siten se on myös erittäin herkkä talouden suhdanteille. Kun kansantuotteen käyrä kääntyy laskuun, se kohtelee rujosti jatkuvan kasvun varaan rakennettua julkista sektoria. Tämä näkyy räikeästi siinä, miten kovan kolauksen 90 – luvun lama teki. Ihmiset, jotka olivat hyvin riippuvaisia julkisista palveluista ja tulonsiirtoja, kärsivät kovimman iskun. Esimerkiksi lapsiperheiden tuen osalta lamaa edeltävää tasoa ei ole saavutettu vieläkään.

Siis samalla kun verkko on laajentunut kattamaan yhä monipuolisempia tarpeita, on se alkanut rispaantua. Kaikkia se ei enää koppaa tai huomaa, ja jotkin se lannistaa. Osaltaan tämä johtuu paitsi lamasta, myös muuttuneesta maailmasta ja työmarkkinoista, mutta toisaalta myös siitä, että verotusta on kevennetty kasvun vauhdittamiseksi ja siten palvelujen ja tulonsiirtojen parantaminen ei ole enää ollut ensisijaista. Toisin kuin vielä muutama vuosikymmen takaperin, olemme kiinteä osa maailmanmarkkinoita ja joudumme siten ottamaan huomioon myös sellaiset asiat kuin kansainvälinen kilpailukyky tai luottoluokitus.

Samaan aikaan koko hyvinvointivaltion rahoituspohja on heikolla pohjalla. Jo muutaman vuoden ajan Suomi on ottanut miljardeja euroja syömävelkaa joka vuosi. Emme siis pysty kattamaan nykyisiäkään menoja tänhetkisillä tuloilla. Tilannetta pahentaa se, että suomalaiset ikääntyvät kovaa vauhtia. Työssäkäyvien määrä vähenee ja työelämän ulkopuolella olevien määrä kasvaa – siis niiden ihmisten, jotka eniten ovat tulonsiirtojen ja palvelujen varassa. Yhtälö uppoaa väistämättä miinuksen puolelle.

Tänään OP-Pohjalan asiantuntijat ennustivat, että Suomen kansantalouden kasvu pysähtyy vuoden loppuun mennessä viennin yskiessä. Kun euron kriisi tuskin ratkeaa vakuuksia vaatimalla, edessä on kenties Euroopan laajuinen taantuma, jopa lama, ja sen jälkeen pitkä hitaan kasvun aika. Samaan aikaan maailman voimasuhteet ovat keikahtamassa niin, että moottorina toimivat Aasian tiikerit vanhentuvan Euroopan taantuessa.

Tulevaisuudenkuva on masentava. Edessä voi olla vuosikymmen, jonka aikana laastaroidaan henkitoreisen hyvinvointivaltion puutteita, ja väännetään elvytetyn etupolitiikan hengessä kättä siitä, minne siirretään muutama kymmenen miljoonaa euroa ja mistä.

Merkkejä tästä on jo. Valtiovarainministeriön esityksessä vuoden 2012 budjetiksi etsivästä nuorisotyöstä ja työpajatoiminnasta leikataan yli puolet samaan aikaan kun ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, siis kovapalkkaisten työssäkäyvien työttömyysetuuteen, esitetään 90 miljoonan euron korotusta. Vailla koulutusta ja tekemistä olevilla nuorilla ei ole yhtä mahtavia puolustajia ja vallankäyttäjiä kuin ammattiyhdistysliike Suomessa on.

Tällaisessa tulevaisuudenkuvassa politiikan mahdollisuudet puuttua yhteiskunnassa päätään nostaviin isoihin ongelmiin, kuten syrjäytymiseen, periytyvään köyhyyteen tai masennukseen ja mielenterveysongelmiin, heikkenevät. Emme enää välttämättä voi laskea ihmisten hyvinvointia tasaisesti kasvavan talouden ja valtiokeskeisen mallin varaan.

Jos pitää tärkeänä ihmisten yhdenvertaisuutta ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, ehyttä yhteiskuntaa, on oltava myös huolissaan, miten se myös tulevaisuudessa taataan. En usko, että roimat veronkiristykset ovat kestävä tie, ja ikuisen kasvun varaan tuskin voi laskea kun tiedämme, millaisia karikkoja edessä on. Siksi nyt on pohdittava, millaisen mallin varaan hyvinvointi rakentuu kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä.

Onnea, abiturientit! Kevään kirjoitusurakka on jo hyvässä vauhdissa, ja kohta on aika miettiä omia jatko-opintojaan. Kevään yhteishaku on auki 7.3. - 12.4., joten toivottavasti vaihtoehdot on jo pohdittu. Yksi juttu – paras, että tutustutte ajoissa työttömyysturvalain 8. luvun pykäliin 2 ja 3, jotka on laadittu juuri teitä varten.

Äänekkäimpiin yritysjohtajiin on pesiytynyt kummallinen ajatus nuorille jaettavasta vastikkeettomasta rahasta. Ikäänkuin alle 25-vuotiaat saisivat poikkeuksellisen helposti toimeentulonsa yhteiskunnan luukulta. Tällä on hyvin vähän todellisuuspohjaa. Nuoria koskevat samat ehdot myönnettäessä eri tukia – ja paikoin ne ovat muuta väestöä tiukemmat.

Työmarkkinatukea myönnetään vain niille alle 25-vuotiaille, jotka ovat joko suorittaneet ammatillisen tutkinnon tai hakeneet yhteishaussa kolmeen eri ammatilliseen koulutukseen tai ammattikorkeakouluun. Tämä ehto astui voimaan vuonna 2000, ja sillä haluttiin patistella erityisesti peruskoulun jälkeen opintonsa keskeyttäneitä hakemaan koulutukseen. Opiskelijajärjestöt nimittävät säännöstä pakkohauksi. Äkkiseltään pykälä voi tuntua perustellulta – eihän peruskoulupohjalla enää pärjää työmarkkinoilla.

Käytännössä pakkohaku tukee tarkoitustaan huonosti. Se kohdistuu paitsi pelkällä peruskoulupohjalla oleviin täysi-ikäisiin, myös lukion suorittaneisiin ylioppilaisiin. Ratkaisu, joka vaikuttaa koko ikäluokkaan, kun ongelma koskee kourallista, on harvoin toimiva . Pakkohaulla haluttiin patistaa opintoihin niitä, joilla on kiusaus jättäytyä peruskoulun ja täysi-ikäisyyden jälkeen tukien varaan. Samalla se kuitenkin ohjaa kaikkien tekemiä valintoja. Molemmissa tapauksissa pykälä toimii huonosti.


1) Nuori ei hae yhteishaussa säädettyihin oppilaitoksiin

Tämä voi tarkoittaa nuorta, joka joko ei hae yhteishaussa lainkaan, hakee vain yliopisto-opintoihin tai hakee liian harvaan ammatilliseen oppilaitokseen eikä saa opiskelupaikkaa. Mikäli hän tämän lisäksi ei saa töitä, joutuu hän turvautumaan toimeentulotukeen, joka on työmarkkinatukea matalampi ja ehdollisempi. Toimeentulotuen hakeminen on työläs prosessi – ensimmäisellä käynnillä hakijan on tuotava Kelan luukulle 13 eri asiakirjaa ja jatkossa tiliote, laskut ja kuitit.

Tämän vuoden alusta astui voimaan uusi keppi, joka kohdistuu juuri samaan ryhmään kuin pakkohaku. Alle 25-vuotiaalta, jolta on jo evätty työmarkkinatuki, voidaan nyt leikata samalla perusteella toimeentulotukea viidesosalla. Perusteluna esitettiin, ettei pelkkä työmarkkinatuen evääminen ollut riittävän vahva pakote. Idean isä oli Osmo Soininvaara, joka ajoi sen läpi sosiaaliturvan uudistamista pohtineessa Sata-komiteassa.

Toimeentulotuki on tunnetusti passivoiva tukimuoto. Se luotiin aikanaan viimesijaiseksi turvaksi, mutta nykyään yhä useampi elää sen varassa pysyvästi. Osaltaan tätä edistää se, että vähäisetkin työtulot vähentävät toimeentulotukea. Käytännössä työtä ei siis ole kannattavaa ottaa vastaan, sillä huhkimalla ei juuri paranna taloudellista tilannettaan. On käsittämätöntä, miksi osa nuorista pudotetaan suoraan viimesijaisen tuen varaan keinolla, jonka pitäisi ehkäistä syrjäytymistä.

Logiikka työmarkkinatuen eväämisessä ja toimeentulotuen leikkaamisessa on, että nuorta patistetaan opintoihin taloudellisin sanktioin. Tämä huomioon ottaen on ironista, että jopa leikattu toimeentulotuki on euromääräisesti korkeampi kuin opintoraha. Koulutukseen kannustamisen näkökulmasta tämä on päätöntä. Mikäli nuori tekisi valintansa puhtaasti sillä perusteella että saisi mahdollisimman suuret tuet, on kannattavampaa olla työtön kuin opiskelija. Erityisesti tämä koskee toisen asteen ammatillisia opintoja, joissa tuen taso on matalampi kuin korkeakouluopiskelijoilla.

2) Nuori hakee ja ottaa koulutuspaikan vastaan

Erilaiset netin opopalvelut ovat täynnä kysymyksiä hämmentyneiltä abeilta, jotka kyselevät, miten pakkohaun kanssa oikein pitäisi toimia, jottei menettäisi tukia jos opiskelupaikka ei natsaa. Pakkohaun vuoksi kaikkien ylioppilaiden on haettava yhteishaussa kolmeen ammatilliseen oppilaitokseen tai ammattikorkeakouluun.

Lukion jälkeen ylioppilaista noin kymmenesosa suuntaa ammatillisiin opintoihin ja jäljellä olevista puolet yliopistoon ja puolet ammattikorkeakouluihin. Siten ne nuoret, jotka suuntaavat yliopistoihin, laittavat siis muodon vuoksi paperit ammatillisiin oppilaitoksiin, samoin ne, joilla ammatillinen suunta on jo selvillä. Usein pykälää kierretään hakemalla mahdollisimman suosituihin ammattikorkeakouluihin.

Tämä vääristää koko yhteishakua ja johtaa pahimmillaan siihen, että yliopistoon tai toiselle alalle tähtäävä nuori päätyy pakosta väärälle alalle vain keskeyttääkseen sen – ja vie samalla paikan motivoituneemmalta hakijalta. Monilla ammattikorkeakoulujen linjoilla keskeyttämisprosentit ovat huikeita. Kuvaava oli erään tekniikan opiskelijan 30 opiskelijan ryhmä, jossa vain hän oli varta vasten hakenut kyseiseen koulutusohjelmaan.


On erikoista, että täysi-ikäisiä ylioppilaita pidetään ryhmänä jota on erikseen patistettava jatko-opintoihin. Samana vuonna valmistuneista ylioppilaista 75 % hakee jatko-opintoihin, tosin heistä alle puolet saa opiskelupaikan. Loput valitsevat omasta tahdostaan välivuoden töissä, ulkomailla tai intissä. Korkea-asteen opiskelijavalintojen ruuhkautuminen on paljon suurempi ongelma kuin se, että nuoret eivät hakisi opintoihin.

Jos taas halutaan tavoittaa ne täysi-ikäiset, jotka ovat pelkällä peruskoulupohjalla, puhutaan noin parista tuhannesta nuoresta per ikäluokka. Heillä on ehtinyt kulua jo kolmesta neljään vuotta peruskoulun päättymisestä. Keinot heidän saamisekseen opintoihin pitäisi käyttää jo ysiluokan keväällä. Osa ongelmaa on, ettei kaikille riitä aloituspaikkoja ammatillisessa koulutuksessa.

Pakkohaun takana on toki jaloja perusteluita syrjäytymisen ehkäisemisestä. Minusta pykälä ja nyt samaan syssyyn liitetty toimeentulotuen leikkaus kuitenkin kertoo, miten kaukana nuorten maailmasta lainsäätäjät toisinaan ovat. Alle 25-vuotiaita kohdellaan kuin kuritonta lammaslaumaa, ei kuten itsenäisen elämän alussa valintojaan tekeviä nuoria aikuisia. Parhaiten nivelvaihden ongelmakohtiin puututaan ehkäisemällä syrjäytymistä jo varhaisessa vaiheessa sekä tukemalla nuoria opintojen ohjauksen keinoin. Päätökset jatko-opinnoista pitäisi voida tehdä omien tulevaisuuden suunnitelmien pohjalta, ei taloudellisen pakon vuoksi.

Sampo-konsernin hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos linjasi keskiviikkona Elinkeinoelämän Keskusliiton seminaarissa, että hän leikkaisi tuet yrityksiltä, maataloudesta, alle 25-vuotiailta nuorilta ja yli 5 vuotta opiskelleilta. Lista on niin provosoiva, että tähän haasteeseen on pakko tarttua. Kestävätkö nämä vaateet läpivalaisun?

Wahlroosin aiemmat kommentit kehitysyhteistyöstä ja 'rikkinäisten perheiden tukemisesta' ovat keittäneet monia. Minusta on hyvä, että kyseenalaistetaan, sillä se herättää pohtimaan, mitkä asiat ovat puolustamisen arvoisia. Jos politiikka on pelkkää hymistelyä, unohtuu, mihin tarkoitukseen meillä on luotu vaikkapa perusturva ja tällöin myös puolueiden erot himmentyvät. Jos politiikka on vaihtoehdotonta, on vaikea perustella myöskään valittua tietä. Siksi Wahlroosin kaltaisia suorasuita tarvitaan, silläkin uhalla että joku polttaa päreensä.

Minulla oli kerran tilaisuus istua kahville Wahlroosin kanssa. Hänellä on hyvin kiehtova ja selkeä maailmankuva, jonka avainsana on kilpailu. Totta, tuotteiden ja yritysten kilpailu ja ihmisten kilvoittelu jalostaa, luo uutta, pitää kustannukset järkevällä tasolla ja pakottaa tekemään fiksummin. Italian renessanssi perustui paitsi vieraista vaikutuksista ammentavaan kulttuuriin, myös keskenään pikkumaisesti nujakoivien kaupunkivaltioiden haluun olla toistaan parempia.

Ihmiseloa ja yhteiskunnan järjestämistä se ei kuitenkaan voi määrittää. Ongelma on tässä: Huipulla – vaikkapa taidemaailman eliitissä tai suuryrityksen toimitusjohtajan vinkkelistä – kilpailu valikoi esille huippuyksilöt. Kilpailussa on kuitenkin aina myös häviäjiä, ja jos vilkaisee alas, huomaa että matkalle on tuupertunut monta hyvää yritystä, harha-askel on vienyt rotkoon ja juurella on niitäkin, joilla ei ole edes mahdollisuutta aloittaa kiipeämistä.

Laittaisin siis varani Wahlroosin johtamaan pankkiin, mutta jos hän olisi valtion valistunut itsevaltias, pakkaisin kyllä taatusti tavarani ja nopeasti. Onnellisuus ja hyvinvointi koostuu kovin toisenlaisista asioista kuin pelkästä menestyksestä ja sen palkitsemisesta.

Mutta vielä huomioita Nallen leikkauslistasta.

Opintotuki pois yli 5 vuotta opiskelevilta

Opintotuki on jo nyt sidottu opintojen etenemiseen – muistutuksena toimii Kelan karhukirje, jos opintopisteitä ei kerry riittävästi. Useimmat maisteritutkinnot on mitoitettu yli viidelle vuodelle, eikä opintojen eteneminen ole aina kiinni opiskelijasta – jokin kurssi saatetaan järjestää vain kerran lukuvuodessa, tai kesällä on huonot mahdollisuudet suorittaa opintoja. Opintojen pitkittyminen voi johtua myös alanvaihdosta, terveyden pettämisestä tai masennuksesta, elämäntilanteen muutoksista tai työnteosta opintojen ohella.

Viiteen vuoteen rajattu tuki saattaisi siis johtaa vain viittä vaille valmiisiin maistereihin, joilta paperit uupuvat vailla toimeentuloa, tai siihen että opintojen loppupäässä otetaan kontoille raskaita lainoja vailla varmuutta takaisinmaksusta tai työllistymisestä.

On totta, että Suomessa opiskellaan pitkään ja valmistutaan myöhään. Opintoaikojen lyhentämiseen on olemassa paljon toimivampia keinoja kuin opintotuella kiristäminen. Itse aloittasin opintoja edeltävistä välivuosista ja opiskelijavalintajärjestelmästä, joka lykkää opintojen alkuun pääsyä ja siten myös valmistumista.

Maataloustuet pois

Maatalous ei ole ydinalaani, sillä olen koko ikäni asunut kaupunkitaajamassa. Tapailen silti ajatuksiani aiheesta. Eräässä vaalipaneelissa SDP:n edustaja väläytti, että vedetään kaikki tuet maataloudesta, antaa markkinatalouden tehdä tehtävänsä. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi?

Suomessa ilmasto-olosuhteet eivät ole otolliset viljelylle. Meillä on pitkä talvi ja mäkinen maa, josta pelloksi voi kyntää vain siivuja (noh, paitsi lakeuksilla). Käytännössä siis Suomessa ei pystytä tuottamaan maataloustuotteita yhtä paljon ja yhtä edullisesti, kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa. Jotta maajussit saisivat elantonsa ilman tukia, pitäisi heidän myydä tuotteensa niin kalliilla, että ne tuskin kävisivät kaupaksi tavalliselle kuluttajalle vaikka mieli tekisi luomua.

Ruoantuotanto siis kuihtuisi pois Suomesta, ja kuluttaisimme brasilialaista nautaa ja portugalilaista kurkkua. Me emme pysty vaikuttamaan siihen, missä olosuhteissa näillä tiloilla työskennellään, saati miten ympäristöseikat huomioidaan. Tuhansien kilometrien kuljetus tupruttaa päästöjä ilmoille useammankin edestä. Kotimaisen ruoantuotannon tukeminen on siis arvovalinta, josta minusta kyllä sietääkin maksaa. Lähiruokaa kouluihin, anyone?

Asia, jota todella sietäisi pohtia ovat Euroopan Unionin jäsenmailleen jakamat vientituet. On tietysti hyvä, että jäsenmaat vievät tuotantoaan EU:n sisämarkkinoille – se rikastuttaa ruokapöytää ja tuottajaa. Mutta on kohtuutonta, että tuetaan ylituotantoa, joka polkuhinnoin myydään kehitysmaihin. Tällöin maan oma tuotanto ei pääse kehittymään, koska sikäläiset eivät pysty kilpailemaan tuontituotteiden matalien hintojan kanssa. Tämä ylläpitää köyhyyttä ja nälkää.

Toimeentulotuki pois alle 25 – vuotiailta

On käsittämätön ajatus, että yhdeltä väestöryhmältä kiellettäisiin oikeus perustuslaissa taattuun vähimmäistoimeentuloon. Toimeentulotuen tarkoitus on kattaa välttämättömyysmenot kuten ruoka silloin, kuin muita tuloja ei ole tai ne eivät kerta kaikkiaan riitä. Joka viides 23-vuotias on työtön, ja lukionsa päättäneistä moni joutuu tahtomattaan välivuosiputkeen. Peruskoulu- tai ylioppilaspohjalta on vaikea päästä kiinni töihin, ja vailla ammattitutkintoa olevilta evätään työmarkkinatuki jos ehdot eivät täyty.

Monelle tukien varassa eläminen tai pienillä työtuloilla sinnittely tuskin on valinta tilanteessa, jossa taantuman jälijltä työmarkkinat eivät vedä ja korkeakoulujen opiskelijavalinnat ovat tukossa. Puolet toimeentulotuen saajista on alle 29-vuotiaita nuoria, joista osa käy myös töissä tai opiskelee, eikä silti kykenee kattamaan menojaan.

Wahlroosin mallissa nuoren aikuisen itsenäisen elämän alkumetrit olisivat yhtä selviytymistaistelua, jossa vailla opiskelu- tai työpaikkaa jääneet luikkisivat takaisin vanhempien huomaan, sinnittelisivät niukkuudessa tai etsisivät tavan tulla toimeen lain rajamailla. On surullista, että tälle menolle löytyy kannattajansa myös istuvasta eduskunnasta. Joulukuussa eduskunta vahvisti hallituksen esityksen, jossa koulutuspaikasta kieltäytyvän tai opintonsa keskeyttävän alle 25-vuotiaan toimeentulotukea voidaan leikata 20, jopa 40 prosenttia.

Viimeisenä on kuitenkin pakko myös nostaa hattua. Nalle esittää, että monipolveisen sosiaaliturvan sijaan otettaisiin askel kohti perustuloa. Tämä on järkipuhetta. On tolkutonta, jos sosiaaliturva viestittää ihmiselle, että on kannattavampaa olla tekemättä mitään kuin tehdä töitä muutama tunti viikossa. Erityisesti pienituloisimpien tuet muodostavat passivoivia kannustinloukkuja, joista on päästävä eroon. Yksinkertaisempi perustulo, joka kattaisi minimitoimeentulon, voisi olla ratkaisu.