Presidentti Niinistö julkaisi männäviikolla 'Ihan tavallisia asioita' -nimisen työkalupakkinsa nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Sosiaalisessa mediassa vastaus oli satiirinen tukiyhteisö 'Niksejä syrjäytymisen ehkäisyyn', jossa ivan kärki osuu kampanjan liian arkisiin neuvoihin, kuten tapojen ja kasvatuksen merkitykseen. Arvostelijoiden mukaan työryhmän olisi pitänyt pureutua suuriin ilmiöihin ja esittää selkeitäpoliittisia ratkaisuja.
En äänestänyt kummallakaan kierroksella Niinistöä. Sain tietää presidentinvaalien tuloksen hiljaa leviävänä tietona intin alokasleirillä kolmenkymmenen asteen pakkasessa, eikä se kauheasti lämmittänyt. Se oli helmikuuta. Naamakirjan keskustelua seuratessa tulee mieleen, että ainakin hävinneellä puolella ollaan vielä tiukasti vaaliasetelmissa.
Kun oikealla vakiovastaus ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan 'vähemmän veroja, enemmän yksilönvastuuta ja yritysvapautta', löytyy vasemmalta yhtä suoraviivainen dogmi 'korkeammat verot, lisää valtion suunnittelua ja julkisia palveluita'. Ensimmäinen korostaa yksilöä kaikessa, jälkimmäinen yhteiskuntaa – niin pitkälle, että kaikenlainen yksilön tai yhteisön omatoimisuudesta puhuminen on sumuverho hyvinvointivaltion alasajolle.
Vastayhteisöön rynnännyt joukko käyttäytyykin kuin poliisi suurella yhteiskunnallisella onnettomuuspaikalla: "Hyvät ihmiset! Täällä ei ole mitään nähtävää. Ymmärrän, että olette huolestuneita, mutta älkää vain tehkö itse mitään - kyllä valtio tämänkin hoitaa." Syrjäytyminen rajataan keltaisilla muovinauhoilla, ja vain tarpeeksi syvällisesti perehtyneet asiantuntijat voivat astua tutkintapaikalle.
Eniten vastapoolia rassaa syrjäytymisen depolitisointi - tai siis asian tuominen sellaiselle tasolle, että ihan tavallinenkin kansalainen voi asiaan omilla toimillaan vaikuttaa. Vai pitäisikö kaiken poliittisen toiminnan olla kuorrutettu gradutason kielenkäytöllä ja poteroitu luokkasodan asetelmiin? Sillä välittäminen toisista ihmisistä on vain keskiluokan puuhastelua, mutta huolestunut otsankurtistus tuloerojen kasvulle ja segregaatiolle vakavaa yhteiskunnallista diskurssia.
Totta vie syrjäytymisen taustalla on rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat seurausta poliittisista valinnoista. 90-luvun laman aikaan tehdyt leikkaukset kolahtivat kaikista kovimmin lapsiperheisiin, nuoriin ja työttömiin, siis niihin ihmisryhmiin, jotka eniten tarvitsevat julkisia palveluita ja tulonsiirtoja. THL:n massiivinen aineistotutkimus kertoo, että valtaosa tämän päivän syrjäytyneistä on laman lapsia. Niinistön toivoisi tietävän tämän – hän toimi silloin valtiovarainministerinä.
Syrjäytymisen taustalla vaikuttavia suuria ilmiöitä ovat myös esimerkiksi matalaa koulutusta vaativien työpaikkojen katoaminen, väestöryhmien terveyserojen kasvu ja asuinalueiden eriarvoistuminen. Päättäjien toimesta esimerkiksi asuntopolitiikkaa, koulutusjärjestelmää, kouluterveydenhuoltoa, lapsiperheiden palveluita, päihdepolitiikkaa, perusturvaa ja työllistämistoimia pitäisi rukata.
Lista on pitkä. Mutta toimivalta näiden asioiden aikaansaamiseksi on hallituksella, kuten presidentin työryhmän tuotosta kiivaimmin kritisoivat hyvin tietävät. Niinistö on laittanut peliin suorimman vallankäytön välineen, joka presidentillä on: oman arvovaltansa ja mahdollisuutensa vaikuttaa sen myötä tavallisiin ihmisiin. Tätä työkalua ei ministereillä samassa mitassa ole.
Niinistön työryhmän työskentelyyn osallistui niin kuntien nuorisotyöntekijöitä, poliiseja, koulupsykologeja, junnuseurojen valmentajia kuin yhtä ja toista läpikäyneitä nuoria itse. Viesti on suunnattu aikuisille, ei heikossa jamassa oleville nuorille. Kyse ei ole syrjäytyneen syyllistämisestä, vaan siitä, mitä lähipiiri voi tehdä. Missään ei lue, että nämä yksinkertaiset arkiset teot olisivat vaihtoehto vaikkapa nuorten yhteiskuntatakuulle. Molempia tarvitaan.
Dogmaattisen 'yksilö vai yhteiskunta' – pallottelun sijaan uskon maltilliseen välimuotoon. Samaan aikaan kun julkisilla palveluilla ja tulonsiirroilla tavoittelemme ehyttä yhteiskuntaa, jossa kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet elämässään, lopulta yksittäisten ihmisten valinnat ja tapa kohdella toisia ratkaisee, millaista elämän laatu on. Toisista ihmisistä välittämisen aliarvostaminen ja omien tekojen merkityksen aliarvioiminen on kyynisyyttä pahimmillaan.
En äänestänyt kummallakaan kierroksella Niinistöä. Sain tietää presidentinvaalien tuloksen hiljaa leviävänä tietona intin alokasleirillä kolmenkymmenen asteen pakkasessa, eikä se kauheasti lämmittänyt. Se oli helmikuuta. Naamakirjan keskustelua seuratessa tulee mieleen, että ainakin hävinneellä puolella ollaan vielä tiukasti vaaliasetelmissa.
Kun oikealla vakiovastaus ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan 'vähemmän veroja, enemmän yksilönvastuuta ja yritysvapautta', löytyy vasemmalta yhtä suoraviivainen dogmi 'korkeammat verot, lisää valtion suunnittelua ja julkisia palveluita'. Ensimmäinen korostaa yksilöä kaikessa, jälkimmäinen yhteiskuntaa – niin pitkälle, että kaikenlainen yksilön tai yhteisön omatoimisuudesta puhuminen on sumuverho hyvinvointivaltion alasajolle.
Vastayhteisöön rynnännyt joukko käyttäytyykin kuin poliisi suurella yhteiskunnallisella onnettomuuspaikalla: "Hyvät ihmiset! Täällä ei ole mitään nähtävää. Ymmärrän, että olette huolestuneita, mutta älkää vain tehkö itse mitään - kyllä valtio tämänkin hoitaa." Syrjäytyminen rajataan keltaisilla muovinauhoilla, ja vain tarpeeksi syvällisesti perehtyneet asiantuntijat voivat astua tutkintapaikalle.
Eniten vastapoolia rassaa syrjäytymisen depolitisointi - tai siis asian tuominen sellaiselle tasolle, että ihan tavallinenkin kansalainen voi asiaan omilla toimillaan vaikuttaa. Vai pitäisikö kaiken poliittisen toiminnan olla kuorrutettu gradutason kielenkäytöllä ja poteroitu luokkasodan asetelmiin? Sillä välittäminen toisista ihmisistä on vain keskiluokan puuhastelua, mutta huolestunut otsankurtistus tuloerojen kasvulle ja segregaatiolle vakavaa yhteiskunnallista diskurssia.
Totta vie syrjäytymisen taustalla on rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat seurausta poliittisista valinnoista. 90-luvun laman aikaan tehdyt leikkaukset kolahtivat kaikista kovimmin lapsiperheisiin, nuoriin ja työttömiin, siis niihin ihmisryhmiin, jotka eniten tarvitsevat julkisia palveluita ja tulonsiirtoja. THL:n massiivinen aineistotutkimus kertoo, että valtaosa tämän päivän syrjäytyneistä on laman lapsia. Niinistön toivoisi tietävän tämän – hän toimi silloin valtiovarainministerinä.
Syrjäytymisen taustalla vaikuttavia suuria ilmiöitä ovat myös esimerkiksi matalaa koulutusta vaativien työpaikkojen katoaminen, väestöryhmien terveyserojen kasvu ja asuinalueiden eriarvoistuminen. Päättäjien toimesta esimerkiksi asuntopolitiikkaa, koulutusjärjestelmää, kouluterveydenhuoltoa, lapsiperheiden palveluita, päihdepolitiikkaa, perusturvaa ja työllistämistoimia pitäisi rukata.
Lista on pitkä. Mutta toimivalta näiden asioiden aikaansaamiseksi on hallituksella, kuten presidentin työryhmän tuotosta kiivaimmin kritisoivat hyvin tietävät. Niinistö on laittanut peliin suorimman vallankäytön välineen, joka presidentillä on: oman arvovaltansa ja mahdollisuutensa vaikuttaa sen myötä tavallisiin ihmisiin. Tätä työkalua ei ministereillä samassa mitassa ole.
Niinistön työryhmän työskentelyyn osallistui niin kuntien nuorisotyöntekijöitä, poliiseja, koulupsykologeja, junnuseurojen valmentajia kuin yhtä ja toista läpikäyneitä nuoria itse. Viesti on suunnattu aikuisille, ei heikossa jamassa oleville nuorille. Kyse ei ole syrjäytyneen syyllistämisestä, vaan siitä, mitä lähipiiri voi tehdä. Missään ei lue, että nämä yksinkertaiset arkiset teot olisivat vaihtoehto vaikkapa nuorten yhteiskuntatakuulle. Molempia tarvitaan.
Dogmaattisen 'yksilö vai yhteiskunta' – pallottelun sijaan uskon maltilliseen välimuotoon. Samaan aikaan kun julkisilla palveluilla ja tulonsiirroilla tavoittelemme ehyttä yhteiskuntaa, jossa kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet elämässään, lopulta yksittäisten ihmisten valinnat ja tapa kohdella toisia ratkaisee, millaista elämän laatu on. Toisista ihmisistä välittämisen aliarvostaminen ja omien tekojen merkityksen aliarvioiminen on kyynisyyttä pahimmillaan.
RSS Feed
