Terveisiä kutturasta. Täällä menee hyvin, jos elinkeinoelämältä kysytään. Lapin Kauppakamarin optimistisimpien arvioiden mukaan Pohjois-Kalotin alueelle on lähivuosina tulossa 100 miljardin euron – siis yli puolet Suomen kansantuotteesta – edestä investointeja, ja alueelle tarvitaan 50 000 uutta työntekijää. Työministeri Lauri Ihalaisen (sd.) mukaan 'Lappiin investoidaan tällä hetkellä enemmän kuin kenties mihinkään muualle Suomeen.'

Helsingin Meritullinkadulle tämä tieto ei ole kantautunut. Opetus- ja kulttuuriministerö julkisti viime perjantaina elokuusta astikaivatun esityksensä ammatillisen koulutuksen aloituspaikoista. Ministeriö haluaa leikata neljäsosan Lapin koulutuspaikoista, 1 700 aloituspaikkaa. Virkamiehet ovat keskittyneet tuijottamaan päätöstä valmistellessaan ainoastaan yhtä käyrää, ikäluokkakehitystä ja tarkemmin peruskoulun päättävien määrää. Opetusministeri Gustafsson (sd.) panttasi päätöstä työpöydällään kuntavaalien yli ja allekirjoitti sen, kun demareiden kakkossija varmistui.

Katsotaanpa lukuja. Lähes viidennes Lapin 20–24-vuotiaista on vailla minkäänlaista jatkokoulutusta peruskoulun jälkeen, enemmän kuin muualla maassa. Ammatillista peruskoulutusta tarvitsevat maakunnassa siis muutkin kuin juuri peruskoulun päättäneet ikäluokat, joiden määrään ministeriön esitys perustuu. Esimerkiksi Rovaniemellä ympäristöalan koulutukseen otettiin tänä syksynä 27 uutta opiskelijaa. Heistä kaksi oli juuri peruskoulun päättäneitä. Ministeriön esityksessä koko maakunnan koulutustarve, työllistyminen ja alueen elinkeinoelämän tarpeet on sivuutettu täysin. Ja entä ne ikäluokat? Nuorten määrä notkahtaa lähivuosina kuten muuallakin maassa, mutta kääntyy sen jälkeen nousuun.

Tällä hetkellä ammatillinen koulutuspaikka on Lapissa tarjolla 94,7 prosentille 16-18-vuotiaista, joka on maan toiseksi paras luku. Nyt suhde putoaa 86,6:een, siis kahdeksan prosenttiyksikköä. Ministeriön mukaan lukua on lähennetty koko maan tasoon, eli tietoisesti heikennetty. Lapin ammattiopistojen rehtoreiden mukaan koulutuksessa ei ole ylitarjontaa, vaan kaikki aloituspaikat ovat olleet täynnä. Yhtä paikkaa kohti on ollut 1,3 hakijaa, kun luku Vantaalla on 1,6. Neljäsosan leikkaus tarkoittaa, että sekä peruskoulun päättäviä nuoria että työttömiä vailla tutkintoa olevia tulee jäämään tyhjän päälle. Samalla osaavan työvoiman uupuminen rokottaa yritysten halua investoida ja työllistää maakunnassa.

Ammatillisen koulutuksen tehtävä on koulia osaavaa työvoimaa alueen elinkeinoelämän ja julkisen sektorin tarpeisiin. Oppilaitoksissa tehdään myös paikallista alan kehitystyötä, kuten Lapissa luonto- ja matkailualalla. Koulutuksella on merkittävä sivistävä ja syrjäytymistä ehkäisevä rooli, unohtamatta aikuiskoulutusta. Jos ministeriön päätöksenteko on näin yksisilmäistä ja läpipoliittista, on kysyttävä, miksi ammatillinen koulutus on niin säänneltyä ja keskusjohtoista, että virkamieskunta Helsingissä voi kävellä yli maakunnan koulutustarpeiden? Onko tosiaan niin, että Meritullinkadulla tiedetään maakuntaliittoa, ELY-keskusta, alueen yrityksiä, kuntia ja oppilaitoksia paremmin, millaista ja miten paljon koulutusta maakunnassa tarvitaan?

Hallituksen kärkihankkeen, nuorisotakuun koko kuva on tässä. Koulutusta siirretään vajain perusteluin pohjoisesta etelään. Erilaisiin lyhytkestoisiin hankkeisiin ja projekteihin on varattu 60 miljoonaa euroa, kun nuorisotyöstä ja koulutuksesta säästetään satoja miljoonia euroja sekä suoraan että kuntien valtionosuuksien kautta. Satsaus nuoriin painuu reilusti pakkasen puolelle propagandavideon ylevistä sanoista huolimatta. Maailman osaavin kansakunta 2020? Jokaiselle nuorelle koulutuspaikka? Paskan marjat. Hallitus voisi kirjata tavoitteensa niin kuin ne oikeasti ovat: Leikkaamme koulutuksesta ja tämän paikkaamiseksi siirrämme aloituspaikat omille kannatusalueillemme. Muu Suomi kärvistelkööt.

Tosiasia on, että kaiken lässytyksen keskellä on valittu, että säästetään tulevaisuudesta ja lisätään rahaa kovapalkkaisten työttömyyskorvauksiin ja vanhusten laitoshoitoon. Tämä ei ole enää missään suhteessa ikäluokkakehityksen kanssa. Edellinen keskustavetoinen hallitus lanseerasi ammattistartin ja lisäsi ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen määrää tuhansilla. Lisäykset kohdistettiin alueellisen työvoimatarpeen mukaan ja kasvukeskuksiin, siis pääasiassa Etelä-Suomeen jossa tarvetta oli. Nyt hallitus on leikkaamassa yli 11 000 koulutuspaikkaa – saman verran kuin niitä viime kaudella lisättiin – perustuenpelkästään ikäluokkakehitykseen, rokottaen Pohjois- ja Itä-Suomea ja lisäten paikkoja Uudellamaalla ja Länsirannikolla. Jos jokin on ideologista keskittämistä, niin tämä.

Lapin Kansan pääkirjoituksessa todettiin tänään, että opetusministeri Jukka Gustafsson on osoittautunut pahan ilman linnuksi pohjoiselle Suomelle. Hänen ministerikautensa päätökset ammattikorkeakoululeikkauksista lähtien murentavat koulutusta pohjoisessa. Monen pohjois-suomalaisen pulssi nousee, kun ministeri Gustafsson heiluttelee eduskunnassa paperinivaskaa ja todistelee tilastoihin vedoten, että Lapissa tilanne ei heikkene suhteessa muuhun maahan, kuten hän teki ammattikorkeakoululeikkausten kanssa viime vuonna. 1700 koulutuspaikan väheneminen, koulutuksen ulkopuolelle putoamisen lisääntyminen, työpaikkojen kasvun hiipuminen ja kymmenien opettajien irtisanominen on täällä tosiasia, ministerin paperissa luku.

Demarinuorten puheenjohtaja Timo Kontio puolusti Uuden Suomen puheenvuorossaan hallituksen suunnitelmia lisätä lukioiden ja ammattioppilaitosten yhteistyötä. Hänen kirjoituksensa on vastaus ex-opetusministeri Sari Sarkomaalle, joka leimasi yhteistyön toteuttamiskelvottomaksi. Kontio perusteli tiiviimpää yhteistyötä muun muassa toisen asteen oppilaitosverkon turvaamisella ja opiskelijoiden valinnanmahdollisuuksien lisäämisellä.

Toisen asteen yhteistyön tiivistäminen pienten lukioiden pelastuksena on yksinkertaisesti väärä diagnoosi eikä lääkitse todellista ongelmaa. Niillä paikkakunnilla, joilla huoli lukion säilymisestä on suurin, ei yksinkertaisesti ole jäljellä muuta toisen asteen koulutusta. Ammatillisen koulutuksen oppilaitosverkko kun on jo huomattavasti väljempi kuin lukioiden.

Ammatillinen koulutus on selkeästi lukiokoulutusta kalliimpaa järjestää – se vaatii paljon suurempia investointeja laitteisiin ja tiloihin ja pienempiä opetusryhmiä. Siksi ammatillista koulutusta on koottu kuntayhtymien alle tai osakeyhtiöiksi, ja toimipisteet ovat suurempia kuin lukiot. Jotain volyymierosta kertoo se, että kalleimmilla ammatillisilla aloilla valtionosuudet opiskelijaa kohden ovat 14 000 euroa, kun lukioissa valtion tuki nuppia kohden on hieman päälle 6 000 euroa. Lukiokoulutus on itse asiassa kaikista koulutusmuodoista halvin järjestää.

Kirjoituksessaan Kontio toteaa, että peruskoulujen ja toisen asteen opetus on niin erilaista, että olisi hyödyllisempää jakaa opettajaresursseja lukion ja ammatillisen koulutuksen kuin lukion ja peruskoulun kesken. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Lukion ja perusasteen yläluokkien opettajat ovat pääasiassa yliopiston käyneitä, omaan oppiaineeseensa erikoistuneita maistereita, joten yhteisten opettajien käyttö on luontevaa. Sen sijaan ammatillisen puolen opettajien pätevyysvaatimukset ovat erilaiset – heiltä odotetaan usein alan työkokemusta ja joko toisen tai korkea-asteen ammatillista koulutusta – ja näin kuuluukin olla. Ei maisterin pidä opettaa sähköasentajaa tekemään työtään.

Pienissä lukioissa opetus järjestetäänkin usein yhteisissä tiloissa peruskoulujen yläluokkien kanssa. Näin pieni kunta pystyy pitämään kiinni sekä peruskoulusta ja lukiosta, sillä lukion lähtö voisi romuttaa myös yläluokkien opetuksen ja jättää puolet tiloista tyhjilleen. Opettajille saadaan täydet työtunnit, kun oppitunteja on sekä lukiolaisille että yläasteen oppilaille.

Lukioikäisten nuorten määrä pienenee tästä vuodesta alkaen, ja kovimmin se tuntuu harvaan asutulla seudulla. Joillakin seuduilla lukion lähtö tarkoittaisi kymmenien kilometrien etäisyyttä lähimpään oppilaitokseen. Jokaisen yhdenvertaisten mahdollisuuksien kannalta on todella suuri kysymys, miten kattava lukioverkko taataan jatkossakin laadusta tinkimättä.

Suomessa yksi koulutuspolitiikan tärkeimmistä tavoitteista on ollut, että joka torpasta tai työläiskorttelista, köyhimmästäkin perheestä tai syrjäisimmästä kylästä voi tulla maisteriksi. Jos pienempien pitäjien lukiot suuntautuvat vain yhteistyöhön ammatillisen koulutuksen kanssa syventävien kurssien kustannuksella, voi jatkossa tie yliopistoihin aueta vain suurten kaupunkilukioiden kautta.

Toinen Kontion pääargumentti, valinnanmahdollisuuksien parantaminen, on jo kerran koeteltu - eivätkä tulokset puhuneet jatkon puolesta.

Suomessa otettiin 2000 – luvun alussa SDP:n johdolla askeleita tiiviimpään toisen asteen yhteistyöhön. Koulutuksen arviointineuvosto toteutti tämän kokeilun seurauksena arvioinnin, jossa olivat mukana kaikki ne lukiokoulutuksen ja ammatillisen koulutuksen järjestäjät, jotka tekivät keskenään yhteistyötä kokeilun aikana.

Selvitys osoitti, että lukuvuonna 2004 – 2005 lukiolaisista 2,2, % suoritti edes yhden ammatillisen kurssin. Vastaavasti ammatillisten oppilaitosten opiskelijoista 4,1 % suoritti vähintään yhden lukiokurssin. Kaksois- tai kolmoistutkintoa suorittaneita opiskelijoita oli 6,9 % ammatillisen perustutkinnon suorittaneista. Eli vaikka hallituksen päämääränä oli lisätä opintojen ristiinsuorittamista, opiskelijoista vain murto-osa hyödynsi mahdollisuutta. Leijonanosa lukiolaisista ja ammattiin opiskelevista nuorista ei kokenut siihen tarvetta.

Ruotsissa yleissivistävää ja ammatillista toisen asteen koulutusta on järjestetty saman katon alla, gymnasieskolassa. Sen keskeisiä ongelmia ovat koulupudokkuus, opintojen keskeyttämiset ja opintoaikojen venyminen. OECD:n Education at a Glance 2009 – vertailun mukaan Ruotsissa vain 74 % ikäluokasta suorittaa toisen asteen tutkinnon. Suomen vastaava luku vertailussa oli 97 %, huomattavasti OECD-maiden keskiarvoa 82 korkeampi. Toimivaa toisen asteen koulutusta ei siis kannata lähteä romuttamaan heikoin perustein.   

En tarkoita, että lukioiden ja ammattioppilaitosten välille pitäisi pystyttää turhia muureja. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on hyvin toimivia malleja, joissa yhteistyönä pystytään tarjoamaan harvinaisten kielten opintoja tai yrittäjyyskursseja kaikille opiskelijoille. Siellä, missä maantiede ei rajoita yhteistyötä, hyviin mahdollisuuksiin kannattaa tarttua. Ei vaadi paljon, että lukujärjestykset sovitetaan niin, että opiskelija voi halutessaan suorittaa kursseja myös toisesta oppilaitoksesta. Monissa ammattioppilaitoksissa on jo nyt mahdollista suorittaa myös ylioppilastutkinto. Ja jos yhteinen kampusalue turvaa toisen asteen koulutuksen säilymisen jollakin paikkakunnalla, sitä ei kannata dogmaattisesti tyrmätä. Tiiviimpää toisen asteen yhteistyötä ei kuitenkaan pidä runnoa läpi vedoten ongelmiin, joiden ratkaisut löytyvät ihan muualta.

Lukio- ja ammatillinen koulutus ovat yhtä arvokkaita koulutusmuotoja, joilla on omat, selkeät tavoitteensa – toinen antaa vahvan yleissivistävän pohjan korkeakouluopinnoille, toinen valmentaa ammattiosaajaksi – ja tältä pohjalta niitä on myös kehitettävä. Laajan valinnaisuuden ja tasokkaan opetuksen takaaminen pienissä lukioissa ja toisaalta ammatillisen koulutuksen korkea keskeyttämisaste ovat haasteita, joihin tiiviimpi yhteistyö ei auta.  

Onneksi Suomessa mikään valinta ei johda pussinperään. Ammattiin valmistunut voi aina tähdätä akateemisiin opintoihin ja ylioppilas ruveta puusepäksi. Pidetään kiinni näistä mahdollisuuksista. Sillisalaattitutkinnoista hyötyy vähiten opiskelija itse.

Onnea, abiturientit! Kevään kirjoitusurakka on jo hyvässä vauhdissa, ja kohta on aika miettiä omia jatko-opintojaan. Kevään yhteishaku on auki 7.3. - 12.4., joten toivottavasti vaihtoehdot on jo pohdittu. Yksi juttu – paras, että tutustutte ajoissa työttömyysturvalain 8. luvun pykäliin 2 ja 3, jotka on laadittu juuri teitä varten.

Äänekkäimpiin yritysjohtajiin on pesiytynyt kummallinen ajatus nuorille jaettavasta vastikkeettomasta rahasta. Ikäänkuin alle 25-vuotiaat saisivat poikkeuksellisen helposti toimeentulonsa yhteiskunnan luukulta. Tällä on hyvin vähän todellisuuspohjaa. Nuoria koskevat samat ehdot myönnettäessä eri tukia – ja paikoin ne ovat muuta väestöä tiukemmat.

Työmarkkinatukea myönnetään vain niille alle 25-vuotiaille, jotka ovat joko suorittaneet ammatillisen tutkinnon tai hakeneet yhteishaussa kolmeen eri ammatilliseen koulutukseen tai ammattikorkeakouluun. Tämä ehto astui voimaan vuonna 2000, ja sillä haluttiin patistella erityisesti peruskoulun jälkeen opintonsa keskeyttäneitä hakemaan koulutukseen. Opiskelijajärjestöt nimittävät säännöstä pakkohauksi. Äkkiseltään pykälä voi tuntua perustellulta – eihän peruskoulupohjalla enää pärjää työmarkkinoilla.

Käytännössä pakkohaku tukee tarkoitustaan huonosti. Se kohdistuu paitsi pelkällä peruskoulupohjalla oleviin täysi-ikäisiin, myös lukion suorittaneisiin ylioppilaisiin. Ratkaisu, joka vaikuttaa koko ikäluokkaan, kun ongelma koskee kourallista, on harvoin toimiva . Pakkohaulla haluttiin patistaa opintoihin niitä, joilla on kiusaus jättäytyä peruskoulun ja täysi-ikäisyyden jälkeen tukien varaan. Samalla se kuitenkin ohjaa kaikkien tekemiä valintoja. Molemmissa tapauksissa pykälä toimii huonosti.


1) Nuori ei hae yhteishaussa säädettyihin oppilaitoksiin

Tämä voi tarkoittaa nuorta, joka joko ei hae yhteishaussa lainkaan, hakee vain yliopisto-opintoihin tai hakee liian harvaan ammatilliseen oppilaitokseen eikä saa opiskelupaikkaa. Mikäli hän tämän lisäksi ei saa töitä, joutuu hän turvautumaan toimeentulotukeen, joka on työmarkkinatukea matalampi ja ehdollisempi. Toimeentulotuen hakeminen on työläs prosessi – ensimmäisellä käynnillä hakijan on tuotava Kelan luukulle 13 eri asiakirjaa ja jatkossa tiliote, laskut ja kuitit.

Tämän vuoden alusta astui voimaan uusi keppi, joka kohdistuu juuri samaan ryhmään kuin pakkohaku. Alle 25-vuotiaalta, jolta on jo evätty työmarkkinatuki, voidaan nyt leikata samalla perusteella toimeentulotukea viidesosalla. Perusteluna esitettiin, ettei pelkkä työmarkkinatuen evääminen ollut riittävän vahva pakote. Idean isä oli Osmo Soininvaara, joka ajoi sen läpi sosiaaliturvan uudistamista pohtineessa Sata-komiteassa.

Toimeentulotuki on tunnetusti passivoiva tukimuoto. Se luotiin aikanaan viimesijaiseksi turvaksi, mutta nykyään yhä useampi elää sen varassa pysyvästi. Osaltaan tätä edistää se, että vähäisetkin työtulot vähentävät toimeentulotukea. Käytännössä työtä ei siis ole kannattavaa ottaa vastaan, sillä huhkimalla ei juuri paranna taloudellista tilannettaan. On käsittämätöntä, miksi osa nuorista pudotetaan suoraan viimesijaisen tuen varaan keinolla, jonka pitäisi ehkäistä syrjäytymistä.

Logiikka työmarkkinatuen eväämisessä ja toimeentulotuen leikkaamisessa on, että nuorta patistetaan opintoihin taloudellisin sanktioin. Tämä huomioon ottaen on ironista, että jopa leikattu toimeentulotuki on euromääräisesti korkeampi kuin opintoraha. Koulutukseen kannustamisen näkökulmasta tämä on päätöntä. Mikäli nuori tekisi valintansa puhtaasti sillä perusteella että saisi mahdollisimman suuret tuet, on kannattavampaa olla työtön kuin opiskelija. Erityisesti tämä koskee toisen asteen ammatillisia opintoja, joissa tuen taso on matalampi kuin korkeakouluopiskelijoilla.

2) Nuori hakee ja ottaa koulutuspaikan vastaan

Erilaiset netin opopalvelut ovat täynnä kysymyksiä hämmentyneiltä abeilta, jotka kyselevät, miten pakkohaun kanssa oikein pitäisi toimia, jottei menettäisi tukia jos opiskelupaikka ei natsaa. Pakkohaun vuoksi kaikkien ylioppilaiden on haettava yhteishaussa kolmeen ammatilliseen oppilaitokseen tai ammattikorkeakouluun.

Lukion jälkeen ylioppilaista noin kymmenesosa suuntaa ammatillisiin opintoihin ja jäljellä olevista puolet yliopistoon ja puolet ammattikorkeakouluihin. Siten ne nuoret, jotka suuntaavat yliopistoihin, laittavat siis muodon vuoksi paperit ammatillisiin oppilaitoksiin, samoin ne, joilla ammatillinen suunta on jo selvillä. Usein pykälää kierretään hakemalla mahdollisimman suosituihin ammattikorkeakouluihin.

Tämä vääristää koko yhteishakua ja johtaa pahimmillaan siihen, että yliopistoon tai toiselle alalle tähtäävä nuori päätyy pakosta väärälle alalle vain keskeyttääkseen sen – ja vie samalla paikan motivoituneemmalta hakijalta. Monilla ammattikorkeakoulujen linjoilla keskeyttämisprosentit ovat huikeita. Kuvaava oli erään tekniikan opiskelijan 30 opiskelijan ryhmä, jossa vain hän oli varta vasten hakenut kyseiseen koulutusohjelmaan.


On erikoista, että täysi-ikäisiä ylioppilaita pidetään ryhmänä jota on erikseen patistettava jatko-opintoihin. Samana vuonna valmistuneista ylioppilaista 75 % hakee jatko-opintoihin, tosin heistä alle puolet saa opiskelupaikan. Loput valitsevat omasta tahdostaan välivuoden töissä, ulkomailla tai intissä. Korkea-asteen opiskelijavalintojen ruuhkautuminen on paljon suurempi ongelma kuin se, että nuoret eivät hakisi opintoihin.

Jos taas halutaan tavoittaa ne täysi-ikäiset, jotka ovat pelkällä peruskoulupohjalla, puhutaan noin parista tuhannesta nuoresta per ikäluokka. Heillä on ehtinyt kulua jo kolmesta neljään vuotta peruskoulun päättymisestä. Keinot heidän saamisekseen opintoihin pitäisi käyttää jo ysiluokan keväällä. Osa ongelmaa on, ettei kaikille riitä aloituspaikkoja ammatillisessa koulutuksessa.

Pakkohaun takana on toki jaloja perusteluita syrjäytymisen ehkäisemisestä. Minusta pykälä ja nyt samaan syssyyn liitetty toimeentulotuen leikkaus kuitenkin kertoo, miten kaukana nuorten maailmasta lainsäätäjät toisinaan ovat. Alle 25-vuotiaita kohdellaan kuin kuritonta lammaslaumaa, ei kuten itsenäisen elämän alussa valintojaan tekeviä nuoria aikuisia. Parhaiten nivelvaihden ongelmakohtiin puututaan ehkäisemällä syrjäytymistä jo varhaisessa vaiheessa sekä tukemalla nuoria opintojen ohjauksen keinoin. Päätökset jatko-opinnoista pitäisi voida tehdä omien tulevaisuuden suunnitelmien pohjalta, ei taloudellisen pakon vuoksi.

Sampo-konsernin hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos linjasi keskiviikkona Elinkeinoelämän Keskusliiton seminaarissa, että hän leikkaisi tuet yrityksiltä, maataloudesta, alle 25-vuotiailta nuorilta ja yli 5 vuotta opiskelleilta. Lista on niin provosoiva, että tähän haasteeseen on pakko tarttua. Kestävätkö nämä vaateet läpivalaisun?

Wahlroosin aiemmat kommentit kehitysyhteistyöstä ja 'rikkinäisten perheiden tukemisesta' ovat keittäneet monia. Minusta on hyvä, että kyseenalaistetaan, sillä se herättää pohtimaan, mitkä asiat ovat puolustamisen arvoisia. Jos politiikka on pelkkää hymistelyä, unohtuu, mihin tarkoitukseen meillä on luotu vaikkapa perusturva ja tällöin myös puolueiden erot himmentyvät. Jos politiikka on vaihtoehdotonta, on vaikea perustella myöskään valittua tietä. Siksi Wahlroosin kaltaisia suorasuita tarvitaan, silläkin uhalla että joku polttaa päreensä.

Minulla oli kerran tilaisuus istua kahville Wahlroosin kanssa. Hänellä on hyvin kiehtova ja selkeä maailmankuva, jonka avainsana on kilpailu. Totta, tuotteiden ja yritysten kilpailu ja ihmisten kilvoittelu jalostaa, luo uutta, pitää kustannukset järkevällä tasolla ja pakottaa tekemään fiksummin. Italian renessanssi perustui paitsi vieraista vaikutuksista ammentavaan kulttuuriin, myös keskenään pikkumaisesti nujakoivien kaupunkivaltioiden haluun olla toistaan parempia.

Ihmiseloa ja yhteiskunnan järjestämistä se ei kuitenkaan voi määrittää. Ongelma on tässä: Huipulla – vaikkapa taidemaailman eliitissä tai suuryrityksen toimitusjohtajan vinkkelistä – kilpailu valikoi esille huippuyksilöt. Kilpailussa on kuitenkin aina myös häviäjiä, ja jos vilkaisee alas, huomaa että matkalle on tuupertunut monta hyvää yritystä, harha-askel on vienyt rotkoon ja juurella on niitäkin, joilla ei ole edes mahdollisuutta aloittaa kiipeämistä.

Laittaisin siis varani Wahlroosin johtamaan pankkiin, mutta jos hän olisi valtion valistunut itsevaltias, pakkaisin kyllä taatusti tavarani ja nopeasti. Onnellisuus ja hyvinvointi koostuu kovin toisenlaisista asioista kuin pelkästä menestyksestä ja sen palkitsemisesta.

Mutta vielä huomioita Nallen leikkauslistasta.

Opintotuki pois yli 5 vuotta opiskelevilta

Opintotuki on jo nyt sidottu opintojen etenemiseen – muistutuksena toimii Kelan karhukirje, jos opintopisteitä ei kerry riittävästi. Useimmat maisteritutkinnot on mitoitettu yli viidelle vuodelle, eikä opintojen eteneminen ole aina kiinni opiskelijasta – jokin kurssi saatetaan järjestää vain kerran lukuvuodessa, tai kesällä on huonot mahdollisuudet suorittaa opintoja. Opintojen pitkittyminen voi johtua myös alanvaihdosta, terveyden pettämisestä tai masennuksesta, elämäntilanteen muutoksista tai työnteosta opintojen ohella.

Viiteen vuoteen rajattu tuki saattaisi siis johtaa vain viittä vaille valmiisiin maistereihin, joilta paperit uupuvat vailla toimeentuloa, tai siihen että opintojen loppupäässä otetaan kontoille raskaita lainoja vailla varmuutta takaisinmaksusta tai työllistymisestä.

On totta, että Suomessa opiskellaan pitkään ja valmistutaan myöhään. Opintoaikojen lyhentämiseen on olemassa paljon toimivampia keinoja kuin opintotuella kiristäminen. Itse aloittasin opintoja edeltävistä välivuosista ja opiskelijavalintajärjestelmästä, joka lykkää opintojen alkuun pääsyä ja siten myös valmistumista.

Maataloustuet pois

Maatalous ei ole ydinalaani, sillä olen koko ikäni asunut kaupunkitaajamassa. Tapailen silti ajatuksiani aiheesta. Eräässä vaalipaneelissa SDP:n edustaja väläytti, että vedetään kaikki tuet maataloudesta, antaa markkinatalouden tehdä tehtävänsä. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi?

Suomessa ilmasto-olosuhteet eivät ole otolliset viljelylle. Meillä on pitkä talvi ja mäkinen maa, josta pelloksi voi kyntää vain siivuja (noh, paitsi lakeuksilla). Käytännössä siis Suomessa ei pystytä tuottamaan maataloustuotteita yhtä paljon ja yhtä edullisesti, kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa. Jotta maajussit saisivat elantonsa ilman tukia, pitäisi heidän myydä tuotteensa niin kalliilla, että ne tuskin kävisivät kaupaksi tavalliselle kuluttajalle vaikka mieli tekisi luomua.

Ruoantuotanto siis kuihtuisi pois Suomesta, ja kuluttaisimme brasilialaista nautaa ja portugalilaista kurkkua. Me emme pysty vaikuttamaan siihen, missä olosuhteissa näillä tiloilla työskennellään, saati miten ympäristöseikat huomioidaan. Tuhansien kilometrien kuljetus tupruttaa päästöjä ilmoille useammankin edestä. Kotimaisen ruoantuotannon tukeminen on siis arvovalinta, josta minusta kyllä sietääkin maksaa. Lähiruokaa kouluihin, anyone?

Asia, jota todella sietäisi pohtia ovat Euroopan Unionin jäsenmailleen jakamat vientituet. On tietysti hyvä, että jäsenmaat vievät tuotantoaan EU:n sisämarkkinoille – se rikastuttaa ruokapöytää ja tuottajaa. Mutta on kohtuutonta, että tuetaan ylituotantoa, joka polkuhinnoin myydään kehitysmaihin. Tällöin maan oma tuotanto ei pääse kehittymään, koska sikäläiset eivät pysty kilpailemaan tuontituotteiden matalien hintojan kanssa. Tämä ylläpitää köyhyyttä ja nälkää.

Toimeentulotuki pois alle 25 – vuotiailta

On käsittämätön ajatus, että yhdeltä väestöryhmältä kiellettäisiin oikeus perustuslaissa taattuun vähimmäistoimeentuloon. Toimeentulotuen tarkoitus on kattaa välttämättömyysmenot kuten ruoka silloin, kuin muita tuloja ei ole tai ne eivät kerta kaikkiaan riitä. Joka viides 23-vuotias on työtön, ja lukionsa päättäneistä moni joutuu tahtomattaan välivuosiputkeen. Peruskoulu- tai ylioppilaspohjalta on vaikea päästä kiinni töihin, ja vailla ammattitutkintoa olevilta evätään työmarkkinatuki jos ehdot eivät täyty.

Monelle tukien varassa eläminen tai pienillä työtuloilla sinnittely tuskin on valinta tilanteessa, jossa taantuman jälijltä työmarkkinat eivät vedä ja korkeakoulujen opiskelijavalinnat ovat tukossa. Puolet toimeentulotuen saajista on alle 29-vuotiaita nuoria, joista osa käy myös töissä tai opiskelee, eikä silti kykenee kattamaan menojaan.

Wahlroosin mallissa nuoren aikuisen itsenäisen elämän alkumetrit olisivat yhtä selviytymistaistelua, jossa vailla opiskelu- tai työpaikkaa jääneet luikkisivat takaisin vanhempien huomaan, sinnittelisivät niukkuudessa tai etsisivät tavan tulla toimeen lain rajamailla. On surullista, että tälle menolle löytyy kannattajansa myös istuvasta eduskunnasta. Joulukuussa eduskunta vahvisti hallituksen esityksen, jossa koulutuspaikasta kieltäytyvän tai opintonsa keskeyttävän alle 25-vuotiaan toimeentulotukea voidaan leikata 20, jopa 40 prosenttia.

Viimeisenä on kuitenkin pakko myös nostaa hattua. Nalle esittää, että monipolveisen sosiaaliturvan sijaan otettaisiin askel kohti perustuloa. Tämä on järkipuhetta. On tolkutonta, jos sosiaaliturva viestittää ihmiselle, että on kannattavampaa olla tekemättä mitään kuin tehdä töitä muutama tunti viikossa. Erityisesti pienituloisimpien tuet muodostavat passivoivia kannustinloukkuja, joista on päästävä eroon. Yksinkertaisempi perustulo, joka kattaisi minimitoimeentulon, voisi olla ratkaisu.

Ihailen ihmisiä, joilla on kielitaitoa. Hyviä esimerkkejä ovat kaksoissiskoni, joka kirjoitti viisi eri kieltä ylioppilaskokeissa, sekä Lontoossa opiskellut esimieheni, joka heittelee idiomeja brittiaksentilla ja vaihtaa läheisen soittaessa heljyvään ruotsiin. Ajattelen: maailma on heille auki, jos he niin haluavat.

Toista on itselläni, ja monella muulla. Oma kielipääni rajoittuu hyvään englantiin, toisen kotimaisen kuullun- ja luetunymmärrykseen ja saksan alkeisiin. Viimeistään nyt olisi hyvä aika herätä siihen, että tämä ei kerta kaikkiaan riitä.

Keskustelu kieltenopiskelusta on väsähtänyttä ja poteroitunutta. Kättä vääntävät ne, jotka kiihkoilevat pakkoruotsista, ja toiset jotka pohtivat keinoja saada toisen kotimaisen opiskelu maittamaan peruskoululaisille. Uusin ulottuvuus on lähinnä Keskustan ja Kokoomuksen köydenveto, voisiko Itä-Suomen kouluissa opiskella ruotsin sijaan venäjää. Pääministeri Mari Kiviniemi on kannattanut esitystä, mutta opetusministeri Henna Virkkunen tyrmäsi sen kylmiltään.

Mielestäni asian ydin ei kuitenkaan ole valinta kahden naapurimaan kielten, ruotsin ja venäjän, välillä - vaan on kyse siitä, millä valmiuksilla haluamme suomalaisnuorten valmistuvan kansainvälistyvään maailmaan.

Alalla kuin alalla kohtaa ihmisiä, jotka tulevat vieraista kulttuureista ja puhuvat muita kieliä, toimi sitten palvelutehtävissä tai suuren yrityksen viestintäosastolla. Moni suorittaa osan opinnoistaan ulkomailla tai lähtee vuosiksi töihin toisaalle. Emme enää pärjää puhumalla kahta pohjoismaista kieltä, joita käyttää äidinkielenään muutama miljoona.

YLE uutisoi viime viikolla, että 20 suurimmalle suomalaisyritykselle ruotsi ei ole työnhaussa välttämättömyys - sen sijaan englanti on. Huomionarvoista on kuitenkin, että myös muilla maailmankielillä on yhä enemmän painoarvoa.

- Kaikki kielitaito on hyväksi. Kasvustrategiamme kautta espanja, portugali, kiina ja saksa ovat meille tärkeitä. Ruotsi on näiden muiden kielien joukossa, totesi Stora-Enson viestintäjohtaja Päivi Kauhanen YLE:n haastattelussa.

Elinkeinoelämän keskusliiton jäsenyrityksille tehty kysely vahvistaa, että kyse on laajemmasta ilmiöstä. Venäjän kielen osaajien tarve on kaikista vahvimmin kasvussa, mutta tulevaisuudessa eniten lisääntyy kysyntä espanjan ja portugalin osaajille.

Pikainen vilkaisu Ylioppilastutkintolautakunnan tilastoihin paljastaa, että vuonna 2009 ylioppilaskokeissa pitkän espanjan kirjoitti 35, lyhyen oppimäärän päälle tuhat, ja portugalin 26 kokelasta 90 000 kokeisiin osallistuneesta. Venäjän kirjoitti hieman päälle 300 kokelasta. Saksan kielen kirjoittajien määrä on romahtanut 80-luvun lähes 18 000 kokelaasta tämän päivän kolmeen tuhanteen. Kiinaa opiskellaan Suomessa lähinnä kansalaisopistoissa.

Jotain kolmatta kieltä englannin ja toisen kotimaisen lisäksi – edes alkeiskurssin verran – on opiskellut vain hieman päälle puolet kaikista ylioppilaista. Suomalaisnuorten kielitaito on yleistäen siis auttamattoman yksipuolinen: suurin osa oppii englantia hyvin ja toista kotimaista välttävästi, mutta muu osaaminen on vähäistä.

Suomen kansantalous on hyvin vientipainotteinen. Jos maailmalla ei ole kysyntää tuotteillemme, ei meillä pyyhi hyvin. Meillä on liian pienet sisämarkkinat, jotta taloutemme voisi nojata puhtaasti toisiltamme ostamiimme palveluihin ja tuotteisiin. Siksi ei ole aivan pieni asia kansantaloudenkaan kannalta, onko meillä taitoarsenaalissamme kykyä luoda tiiviitä suhteita muiden maiden kansalaisten kanssa.

Entä sitten ruotsi – eikö se edelleen ole tarpeen myös rajan takana Pohjoismaissa? Totta kai. Vasabladet uutisoi vastikään, että suurimmassa osassa länsirajan yli yhteistyötä tekeviä yrityksiä suomalaiset ja ruotsalaiset asioivat keskenään ruotsiksi. Kahdenvälisessä yhteistyössä ruotsi on valttia, mutta monikansallisissa kuvioissa tarvitaan kipeästi kielipäätä suurissa maailmankielissä.

Itärajan kielikokeilu olisi askel oikeaan suuntaan kielipääoman monipuolistamiseksi, mutta isompia muutoksia tarvitaan. Parhaana pitäisin mallia, jossa jokaisen pitäisi oman äidinkielensä lisäksi lukea vähintään kahta itselleen vierasta kieltä peruskoulussa ja toisella asteella. Siten varmistaisimme, että nuorilla on eväät toimia maailmassa, jossa etäisyydet kapenevat ja rajat ylitetään klikkauksella.

Suomalaisnuorten kielipäässä on parantamisen varaa. Maailma ei ole auki kieliummikoille.