Toisen asteen yhteistyön tiivistäminen pienten lukioiden pelastuksena on yksinkertaisesti väärä diagnoosi eikä lääkitse todellista ongelmaa. Niillä paikkakunnilla, joilla huoli lukion säilymisestä on suurin, ei yksinkertaisesti ole jäljellä muuta toisen asteen koulutusta. Ammatillisen koulutuksen oppilaitosverkko kun on jo huomattavasti väljempi kuin lukioiden.
Ammatillinen koulutus on selkeästi lukiokoulutusta kalliimpaa järjestää – se vaatii paljon suurempia investointeja laitteisiin ja tiloihin ja pienempiä opetusryhmiä. Siksi ammatillista koulutusta on koottu kuntayhtymien alle tai osakeyhtiöiksi, ja toimipisteet ovat suurempia kuin lukiot. Jotain volyymierosta kertoo se, että kalleimmilla ammatillisilla aloilla valtionosuudet opiskelijaa kohden ovat 14 000 euroa, kun lukioissa valtion tuki nuppia kohden on hieman päälle 6 000 euroa. Lukiokoulutus on itse asiassa kaikista koulutusmuodoista halvin järjestää.
Kirjoituksessaan Kontio toteaa, että peruskoulujen ja toisen asteen opetus on niin erilaista, että olisi hyödyllisempää jakaa opettajaresursseja lukion ja ammatillisen koulutuksen kuin lukion ja peruskoulun kesken. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Lukion ja perusasteen yläluokkien opettajat ovat pääasiassa yliopiston käyneitä, omaan oppiaineeseensa erikoistuneita maistereita, joten yhteisten opettajien käyttö on luontevaa. Sen sijaan ammatillisen puolen opettajien pätevyysvaatimukset ovat erilaiset – heiltä odotetaan usein alan työkokemusta ja joko toisen tai korkea-asteen ammatillista koulutusta – ja näin kuuluukin olla. Ei maisterin pidä opettaa sähköasentajaa tekemään työtään.
Pienissä lukioissa opetus järjestetäänkin usein yhteisissä tiloissa peruskoulujen yläluokkien kanssa. Näin pieni kunta pystyy pitämään kiinni sekä peruskoulusta ja lukiosta, sillä lukion lähtö voisi romuttaa myös yläluokkien opetuksen ja jättää puolet tiloista tyhjilleen. Opettajille saadaan täydet työtunnit, kun oppitunteja on sekä lukiolaisille että yläasteen oppilaille.
Lukioikäisten nuorten määrä pienenee tästä vuodesta alkaen, ja kovimmin se tuntuu harvaan asutulla seudulla. Joillakin seuduilla lukion lähtö tarkoittaisi kymmenien kilometrien etäisyyttä lähimpään oppilaitokseen. Jokaisen yhdenvertaisten mahdollisuuksien kannalta on todella suuri kysymys, miten kattava lukioverkko taataan jatkossakin laadusta tinkimättä.
Suomessa yksi koulutuspolitiikan tärkeimmistä tavoitteista on ollut, että joka torpasta tai työläiskorttelista, köyhimmästäkin perheestä tai syrjäisimmästä kylästä voi tulla maisteriksi. Jos pienempien pitäjien lukiot suuntautuvat vain yhteistyöhön ammatillisen koulutuksen kanssa syventävien kurssien kustannuksella, voi jatkossa tie yliopistoihin aueta vain suurten kaupunkilukioiden kautta.
Toinen Kontion pääargumentti, valinnanmahdollisuuksien parantaminen, on jo kerran koeteltu - eivätkä tulokset puhuneet jatkon puolesta.
Suomessa otettiin 2000 – luvun alussa SDP:n johdolla askeleita tiiviimpään toisen asteen yhteistyöhön. Koulutuksen arviointineuvosto toteutti tämän kokeilun seurauksena arvioinnin, jossa olivat mukana kaikki ne lukiokoulutuksen ja ammatillisen koulutuksen järjestäjät, jotka tekivät keskenään yhteistyötä kokeilun aikana.
Selvitys osoitti, että lukuvuonna 2004 – 2005 lukiolaisista 2,2, % suoritti edes yhden ammatillisen kurssin. Vastaavasti ammatillisten oppilaitosten opiskelijoista 4,1 % suoritti vähintään yhden lukiokurssin. Kaksois- tai kolmoistutkintoa suorittaneita opiskelijoita oli 6,9 % ammatillisen perustutkinnon suorittaneista. Eli vaikka hallituksen päämääränä oli lisätä opintojen ristiinsuorittamista, opiskelijoista vain murto-osa hyödynsi mahdollisuutta. Leijonanosa lukiolaisista ja ammattiin opiskelevista nuorista ei kokenut siihen tarvetta.
Ruotsissa yleissivistävää ja ammatillista toisen asteen koulutusta on järjestetty saman katon alla, gymnasieskolassa. Sen keskeisiä ongelmia ovat koulupudokkuus, opintojen keskeyttämiset ja opintoaikojen venyminen. OECD:n Education at a Glance 2009 – vertailun mukaan Ruotsissa vain 74 % ikäluokasta suorittaa toisen asteen tutkinnon. Suomen vastaava luku vertailussa oli 97 %, huomattavasti OECD-maiden keskiarvoa 82 korkeampi. Toimivaa toisen asteen koulutusta ei siis kannata lähteä romuttamaan heikoin perustein.
En tarkoita, että lukioiden ja ammattioppilaitosten välille pitäisi pystyttää turhia muureja. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on hyvin toimivia malleja, joissa yhteistyönä pystytään tarjoamaan harvinaisten kielten opintoja tai yrittäjyyskursseja kaikille opiskelijoille. Siellä, missä maantiede ei rajoita yhteistyötä, hyviin mahdollisuuksiin kannattaa tarttua. Ei vaadi paljon, että lukujärjestykset sovitetaan niin, että opiskelija voi halutessaan suorittaa kursseja myös toisesta oppilaitoksesta. Monissa ammattioppilaitoksissa on jo nyt mahdollista suorittaa myös ylioppilastutkinto. Ja jos yhteinen kampusalue turvaa toisen asteen koulutuksen säilymisen jollakin paikkakunnalla, sitä ei kannata dogmaattisesti tyrmätä. Tiiviimpää toisen asteen yhteistyötä ei kuitenkaan pidä runnoa läpi vedoten ongelmiin, joiden ratkaisut löytyvät ihan muualta.
Lukio- ja ammatillinen koulutus ovat yhtä arvokkaita koulutusmuotoja, joilla on omat, selkeät tavoitteensa – toinen antaa vahvan yleissivistävän pohjan korkeakouluopinnoille, toinen valmentaa ammattiosaajaksi – ja tältä pohjalta niitä on myös kehitettävä. Laajan valinnaisuuden ja tasokkaan opetuksen takaaminen pienissä lukioissa ja toisaalta ammatillisen koulutuksen korkea keskeyttämisaste ovat haasteita, joihin tiiviimpi yhteistyö ei auta.
Onneksi Suomessa mikään valinta ei johda pussinperään. Ammattiin valmistunut voi aina tähdätä akateemisiin opintoihin ja ylioppilas ruveta puusepäksi. Pidetään kiinni näistä mahdollisuuksista. Sillisalaattitutkinnoista hyötyy vähiten opiskelija itse.