Tiistaina Itä-Suomen yliopiston tutkija Juho Saari pysäytti lausunnollaan. Hän kertoi keskustan järjestämässä huolenpitopäivässä, että Suomessa on paljon seksuaalivähemmistöön kuuluvia vanhuksia, joita kukaan ei ole käynyt katsomassa pariin, kolmeen vuoteen.

Näiden vanhusten nuoruudessa parisuhdetta samaa sukupuolta olevan kanssa ei katsottu hyvällä, joten elämänkumppanuus jäi syntymättä ja yhteisö ympäriltä hajoaa elämän ehtoopuolella. Viimeisten vuosien seurana on syvä yksinäisyys.

Tämä kirkasti minulle, mistä perjantain äänestyksessä on kyse.

Avioliiton solmiminen tähtää yhteisen elämän rakentamiseen ja perheen perustamiseen. Siihen sisältyy lupaus toisesta huolehtimisesta myös silloin, kun ihon poimut pehmenevät kurtuiksi ja tukka harvenee ja harmaantuu.

Vaikka puolet tänä päivänä solmituista avioliitoista päättyy eroon, on se silti instituutiona yksi yhteiskunnan peruspilari. Jokainen koti on maailman keskipiste, ja kun kodeissa voidaan hyvin, voi yhteiskuntakin hyvin. Siksi myös laissa tälle kahden ihmisen liitolle on rakennettu erityinen asema.

Tuhannet parit toivovat oikeutta solmia liiton joka tuo lain turvaa ja sinetin yhteiselle elolle. Moni näistä pariskunnista voisi myös tarjota turvallisen kasvuympäristön adoptiolapselle. Tasa-arvoisen avioliittolain hyväksyminen olisi paitsi teko yhdenvertaisuuden, myös perinteisten perhearvojen ja lasten oikeuksien puolesta.

Kunnioitan eri vakaumuksia ja annan arvon sille, että tässä asiassa voi olla toistakin mieltä. Minun kirjoissani kanta tähän kysymykseen ei jaa ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Toivon, että ei toistenkaan.

Minullakin on kuitenkin vakaumus. Sen perustana on kultainen sääntö. Se kertoo, että minun siskolleni kuuluu sama lailla turvattu oikeus onneen kuin minullekin.

Että, häntä lainaten, ”ehkä joskus ei tarvi ollenkaan miettiä että uskaltaako toista pitää kädestä.”

Vetoan empiviin kansanedustajiin: äänestäkää perjantaina tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.

Julkaistu Uuden Suomen blogissa

Kun talous sakkaa, työttömyys kasvaa ja ympärillä velloo kansainvälinen kriisi, on moni löytänyt vikaa nuorekkaasta päättäjäpolvesta. Erityisen tarkkaan syyniin joutuvat nuoret naiset, usein vieläpä – luoja paratkoon – tuoreet äidit. Tarvitaan vanhat lääkkeet ja vanhat jermut riviin.

Kasvot tälle mielialalle antoi takaisin eduskuntaan pyrkivä Kauko Juhantalo, jota nykypäättäjien tumpelointi on katsomossa ruvennut nyppimään. ”Nuoremmalla polvella on sellainen yleinen taitamattomuus tänä päivänä asioiden hoitoon”, ex-ministeri totesi YLE:n haastattelussa.

Onneksi ennen oli kunnollista. Kuten vuonna 1975, jolloin ministeriksi nousi 29-vuotias toisen kauden kansanedustaja, entinen pääministerin sihteeri, toimittajataustalla. Pian Kauko Juhantalon sukupolvi nosti nuoren ja radikaalin Paavo Väyrysen kepun puheenjohtajaksi ja ulkoministeriksi. Kuulemma Kekkonen neuvoi junioria kävelemään ja puhumaan hitaammin, jotta olisi uskottava.

SDP:ssä 70-luvun voimadynamo oli nappulaliiga, joka singahti suoraan valtioneuvostoon. Työväenpuolueen tuleva johtaja ja pankkimies Ulf Sundqvist suoritti asepalveluksensa kesken ministeripestin. Nuoret leijonat Matti Ahde, Erkki Tuomioja ja Erkki Liikanen eivät vallan kamareista hevillä lähteneetkään, kuten ei monikaan 70-luvun takatukista.

Kylmän sodan vuosina märkäkorville annettiin näytön paikka. Ikään ei ole katsominen myöskään taloudellisesti raskaina aikoina. 90-luvun lamavuosina maan ruoriin tarttui 36-vuotias Esko Aho, edelleen historian nuorin pääministeri. Hänen hallituksensa loi kovilla päätöksillä pohjaa uudelle nousulle ja vei Suomen Euroopan Unioniin.

Arvioidaan siis linjaa ja tuloksia, ei ikää tai sukupuolta. Tämän hallituksen viivan alle jäävän miinuksen syy ei lie harmaiden hiusten kato kokoonpanossa. Lopulta sukupolvien välinen vastakkainasettelu on tarpeetonta, sillä kaikkia tarvitaan. Ajatteluaan avartava konkari ja tuorein ideoin Arkadianmäen kiviraput harppova nuori voivat yhdessä pistää tuulemaan. 

Julkaistu Kouvolan, Kymen ja Etelä-Saimaan Sanomissa

Helsingin Sanomat kertoi pari viikkoa takaperin inarinsaamelaisesta Sammeli Morottajasta, joka on kerännyt pulloja 30 vuotta tukeakseen inarinsaamen elvyttämistä. Morottajan pullorahoilla ostettiin kielipesään sängyt, laitettiin pihatie kuntoon ja rakennettiin aita. "Pullonkeruu antaa elämälle tarkoituksen. Sen avulla voin tukea kieltäni ja kulttuuriani," hän kertoo artikkelissa. Juttua on jaettu sosiaalisessa mediassa yli viisituhatta kertaa.

Suomen alueella puhutaan kolmea eri saamenkieltä. Näistä suurin on pohjoissaame, jolla on noin 2000 puhujaa Utsjoen Nuorgamista Helsingin Länsi-Pasilaan. Kaksi muuta, koltansaame ja Hesarin jutussa mainittu inarinsaame ovat vaarassa kadota. Puhujia on jäljellä vain muutamia satoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kielipesätoiminta on kuitenkin valanut uskoa kielten säilymiseen ja kasvattanut uuden sukupolven kielentaitajia.

Kielipesätoiminnan juuret ovat 80-luvun Uudessa-Seelannissa, jossa englannin ylivallasta huolestuneet maorit perustivat kielipesiä siirtääkseen kielensä ja elämäntapansa tuleville sukupolville. Termi tulee maorinkielen sanasta kōhanga reo, joka tarkoittaa pikkulinnun pesää. Kielipesät ovat käytännössä päiväkoteja, joissa lapsille puhutaan suomen sijaan saamea. Näin kielensä menettäneiden vanhempienkin vesat voivat oppia sujuvasti kaksikielisiksi.

Valtion tuki kielipesille saatiin epävarman alun jälkeen 2000-luvulla ja 2010 tuesta tuli pysyvä.  Se on tähän asti turvannut kielipesien pitkäjänteisen toiminnan. Vain kaksi päivää Sammeli Morottajasta kertovan artikkelin julkaisun jälkeen valtiovarainministeriö sai valmiiksi budjettiesityksensä vuodelle 2014. Siinä saamelaisten kulttuuri- ja kielipesätoiminnan määrärahat liki puolitetaan. Tänä vuonna toimintaan ohjatusta puolesta miljoonasta rahaministeriö haluaa leikata 200 000 euroa.

Maanantaina viisikymmentä suomalaista vaikuttajaa kokoontui tiedekeskus Heurekaan rypistämään pääministerin johdolla kulmiaan Suomen taloustilanteelle. Maa ottaa velkaa yhdeksän miljardia ja käyrät osoittavat alaspäin. On selvää, että säästääkin täytyy. Rahaministeriön esittämä parin sadan tuhannen euron leikkaus kielipesistä on kuitenkin pähkinöitä talouden isossa kuvassa. Jopa kaikkien kirstunvartijoiden kaani Raimo Sailas on todennut, että kolttakulttuurin tarvitsemat varat ovat valtion menoissa mitätön summa.

Yhden kielipesän toimintamenot ovat 60-70 tuhannen euron kieppeillä. 40%:n leikkaus määrärahoista pakottaisi monet laittamaan ovet säppiin. Mitätön säästö valtiontaloudessa voi tarkoittaa lamauttavaa iskua työlle kaikkien kolmen saamelaiskielen ja siten koko kulttuurin elinvoiman puolesta. Jos Suomi haluaa noudattaa omia lakejaan alkuperäiskansan oikeuksista, saamelaisten kielenelvyttäjien ponnistelut ansaitsevat jatkossakin valtion tuen. Kokonaisen kansan elinvoima ei voi olla pullonkeräyksen varassa.

Pallo on nyt vallankäyttäjillä. Saamelaiskulttuurin puolustajaksi ilmoittautujia on hallituksen riveistä riittänyt, tuoreimpana valtiovarainministeripuolue SDP:n nuori varapuheenjohtaja Eero Vainio. Ministerit kokoontuvat budjettiriihen keskiviikkona. Kun hallituksen budjettiesitys julkaistaan torstaina, on puheille toivottavasti myös katetta.

Presidentti Niinistö julkaisi männäviikolla 'Ihan tavallisia asioita' -nimisen työkalupakkinsa nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Sosiaalisessa mediassa vastaus oli satiirinen tukiyhteisö 'Niksejä syrjäytymisen ehkäisyyn', jossa ivan kärki osuu kampanjan liian arkisiin neuvoihin, kuten tapojen ja kasvatuksen merkitykseen. Arvostelijoiden mukaan työryhmän olisi pitänyt pureutua suuriin ilmiöihin ja esittää selkeitäpoliittisia ratkaisuja. 

En äänestänyt kummallakaan kierroksella Niinistöä. Sain tietää presidentinvaalien tuloksen hiljaa leviävänä tietona intin alokasleirillä kolmenkymmenen asteen pakkasessa, eikä se kauheasti lämmittänyt. Se oli helmikuuta. Naamakirjan keskustelua seuratessa tulee mieleen, että ainakin hävinneellä puolella ollaan vielä tiukasti vaaliasetelmissa.  

Kun oikealla vakiovastaus ongelmaan kuin ongelmaan tuntuu olevan 'vähemmän veroja, enemmän yksilönvastuuta ja yritysvapautta', löytyy vasemmalta yhtä suoraviivainen dogmi 'korkeammat verot, lisää valtion suunnittelua ja julkisia palveluita'. Ensimmäinen korostaa yksilöä kaikessa, jälkimmäinen yhteiskuntaa – niin pitkälle, että kaikenlainen yksilön tai yhteisön omatoimisuudesta puhuminen on sumuverho hyvinvointivaltion alasajolle. 

Vastayhteisöön rynnännyt joukko käyttäytyykin kuin poliisi suurella yhteiskunnallisella onnettomuuspaikalla: "Hyvät ihmiset! Täällä ei ole mitään nähtävää. Ymmärrän, että olette huolestuneita, mutta älkää vain tehkö itse mitään - kyllä valtio tämänkin hoitaa." Syrjäytyminen rajataan keltaisilla muovinauhoilla, ja vain tarpeeksi syvällisesti perehtyneet asiantuntijat voivat astua tutkintapaikalle. 

Eniten vastapoolia rassaa syrjäytymisen depolitisointi - tai siis asian tuominen sellaiselle tasolle, että ihan tavallinenkin kansalainen voi asiaan omilla toimillaan vaikuttaa. Vai pitäisikö kaiken poliittisen toiminnan olla kuorrutettu gradutason kielenkäytöllä ja poteroitu luokkasodan asetelmiin? Sillä välittäminen toisista ihmisistä on vain keskiluokan puuhastelua, mutta huolestunut otsankurtistus tuloerojen kasvulle ja segregaatiolle vakavaa yhteiskunnallista diskurssia.  

Totta vie syrjäytymisen taustalla on rakenteellisia tekijöitä, jotka ovat seurausta poliittisista valinnoista. 90-luvun laman aikaan tehdyt leikkaukset kolahtivat kaikista kovimmin lapsiperheisiin, nuoriin ja työttömiin, siis niihin ihmisryhmiin, jotka eniten tarvitsevat julkisia palveluita ja tulonsiirtoja. THL:n massiivinen aineistotutkimus kertoo, että valtaosa tämän päivän syrjäytyneistä on laman lapsia. Niinistön toivoisi tietävän tämän – hän toimi silloin valtiovarainministerinä. 

Syrjäytymisen taustalla vaikuttavia suuria ilmiöitä ovat myös esimerkiksi matalaa koulutusta vaativien työpaikkojen katoaminen, väestöryhmien terveyserojen kasvu ja asuinalueiden eriarvoistuminen. Päättäjien toimesta esimerkiksi asuntopolitiikkaa, koulutusjärjestelmää, kouluterveydenhuoltoa, lapsiperheiden palveluita, päihdepolitiikkaa, perusturvaa ja työllistämistoimia pitäisi rukata. 

Lista on pitkä. Mutta toimivalta näiden asioiden aikaansaamiseksi on hallituksella, kuten presidentin työryhmän tuotosta kiivaimmin kritisoivat hyvin tietävät. Niinistö on laittanut peliin suorimman vallankäytön välineen, joka presidentillä on: oman arvovaltansa ja mahdollisuutensa vaikuttaa sen myötä tavallisiin ihmisiin. Tätä työkalua ei ministereillä samassa mitassa ole.

Niinistön työryhmän työskentelyyn osallistui niin kuntien nuorisotyöntekijöitä, poliiseja, koulupsykologeja, junnuseurojen valmentajia kuin yhtä ja toista läpikäyneitä nuoria itse. Viesti on suunnattu aikuisille, ei heikossa jamassa oleville nuorille. Kyse ei ole syrjäytyneen syyllistämisestä, vaan siitä, mitä lähipiiri voi tehdä. Missään ei lue, että nämä yksinkertaiset arkiset teot olisivat vaihtoehto vaikkapa nuorten yhteiskuntatakuulle. Molempia tarvitaan.

Dogmaattisen 'yksilö vai yhteiskunta' – pallottelun sijaan uskon maltilliseen välimuotoon. Samaan aikaan kun julkisilla palveluilla ja tulonsiirroilla tavoittelemme ehyttä yhteiskuntaa, jossa kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet elämässään, lopulta yksittäisten ihmisten valinnat ja tapa kohdella toisia ratkaisee, millaista elämän laatu on. Toisista ihmisistä välittämisen aliarvostaminen ja omien tekojen merkityksen aliarvioiminen on kyynisyyttä pahimmillaan.