Suomi vastaanottaa Arktisen neuvoston puheen­joh­ta­juuden ensi keväänä. Siksi meillä on hyvä olla selvillä siitä, millainen tilannekuva arktisella on erityisesti uudessa lännen ja Venäjän vastak­kai­na­set­telun ajassa.
​
Pohjoisessa on käynnissä ihmisen aiheuttama myllerrys. Ilmaston lämpeneminen avaa aiemmin suljettuja kulkuväyliä ja luon­non­rik­kauksia. Jäämeren reunavaltiot esittävät alue­vaa­ti­muksia ja ulkopuoliset, kuten Kiina ja Intia mielivät osingoille.

SUURIN siivu äärimmäisen pohjoisen pinta-alasta kuuluu Venäjälle, jolle arktisuus on kansallisen ylpeyden lähde. Krimin anastuksen jälkeen on kannettu huolta, voisiko Venäjä toimia napapiirillä samoin ottein kuin Ukrainassa.

Ulko­po­liit­tisen instituutin tuore Venäjä-raportti käsitteleekin maan toimintaa myös pohjoisilla leveyksillä. Raportti käy ansiokkaasti läpi Venäjän taloudelliset ja sotilaalliset hankkeet arktisella alueella. Venäjä ei ole kyennyt hyödyntämään merenpohjan luonnonvaroja öljyn hinnan alamäen ja teknologian puutteen vuoksi. Koillisväylän meriliikenne on toistaiseksi vähäistä.

Venäjä on lisännyt merkittävästi sotilaallista läsnäoloaan omilla pohjoisilla alueillaan. Osa kyvystä on kaksi­käyt­töistä eli sopii myös etsintä- ja pelas­tus­teh­tä­viin.

Ulkoministeri Timo Soini (ps.) viittasi alkuvuodesta osuvassa puheessa Venäjän kehitystä histo­ri­al­li­sesti sävyt­tä­nei­siin kansal­lis­mie­li­siin slavo­fii­leihin ja läntisiä arvoja kannattaviin zapad­nik­keihin. Jaon juuret ovat keisa­ril­li­sella Venäjällä. Eräs Aleksanteri II:n hovissa vaikuttanut aatelisneito luonnehti Venäjän sivis­ty­neis­tössä vallinnutta jännitettä nokkelasti.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat he, jotka lukevat ulkomaalaisia lehtiä tai eivät mitään, käyvät vierailevien euroop­pa­laisten taitei­li­joiden näytöksissä ja hankkivat tukikohdan Pariisista.

Toiseen ihmislajiin kuuluvat käyvät illan­vie­toissa vain pakon edessä, lukevat venäläisiä lehtiä ja lausuvat umpimähkäisiä mielipiteitä maaorjuudesta, piipahtavat toisinaan tiluksillaan ja halveksivat naisten seuraa. ”Näitä viimeksi mainittuja kutsutaan slavo­fii­leiksi”, Anna Tjutševa kirjoittaa.

HOVINEIDON kieli poskessa luonnehtimien slavofiilien perinnettä jatkoi 1900-luvulla esimerkiksi maan­pa­ko­lais­fi­lo­sofi Ivan Iljin.

Iljinin ihanne oli jonkinlainen lain raamittama autok­raat­tinen demokratia, sillä hän uskoi Venäjän luhistuvan ilman vahvaa keskus­hal­lintoa. Maan johdossa oli oltava yksi tahto. ”Venäläisten pitäisi muistaa, että muut kansat eivät tunne meitä eivätkä ymmärrä meitä, he pelkäävät Venäjää, eivätkä tunne myötätuntoa sitä kohtaan,” aloittaa Iljin 1948 kirjoit­ta­mansa poleemisen esseen.

Hän kuvailee vuolaasti venäläisten omalei­mai­suutta, ja viittaa runoilija Aleksandr Puškiniin, jonka mukaan euroop­pa­laisia ajaa järki ja tahto, venäläisiä sydän ja mielikuvitus.

ILJININ mukaan länsi pyrkii aina nujertamaan vierastamansa Venäjän estämällä sen pääsyn merille, jakamalla sen osiin, kylvämällä vallan­ku­mouksen ja hajaannuksen siemeniä, tuputtamalla ulkomaisten agenttien voimin venäläisille sietämättömiä läntisiä aatteita, eristämällä sen ja halventamalla sitä. Heikko Venäjä on länsi­val­loille mieluisin Venäjä, kirjoittaa Iljin.

Tämän­kal­tainen maailmankuva ohjaa nyt Venäjän hallitsevaa eliittiä ja sen tiedus­te­lu­taus­taista ydintä, silovikkeja. Keskustan toimin­ta­päi­villä Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith totesi jaon slavo­fii­leihin ja zapad­nik­keihin vanhentuneen, koska länsimielisiä on vallan liepeillä vain vähän. Iljinin maalaamat uhkakuvat esiintyvät taajaan Venäjän johdon puheissa ja kirjoi­tuk­sissa.

TARINA lännen nöyryyt­tä­mästä Venäjästä on myös Ukrainan kriisin taustalla.
​
Venäjä haastaa laajalla työka­lu­pa­killa kylmän sodan jälkeisen Euroopan turval­li­suu­sark­ki­teh­tuurin, jonka se katsoo syntyneen maan 90-luvun heikkoutta hyväk­si­käyt­täen. Maan politiikan muotoilussa tärkeäksi pöydäksi on muodostunut FSB:n ex-johtaja Nikolai Patruševin vetämä turval­li­suus­neu­vosto.

Kremlin piireissä on harvassa silovikkeja tasa­pai­not­tavia voimia. Tällaisia "viimeisiä liberaaleja" ovat esimerkiksi ex-valti­o­va­rain­mis­teri Aleksei Kudrin ja maan suurimman pankin, Sberbankin toimi­tus­joh­taja German Gref.

Alkuvuodesta Gref arvioi, että Venäjän suurin vientituote on aivovuoto. Aiemmin hän on sanonut kansa­lais­va­pauk­sien kaventamisen rasittavan maan taloutta: ”Ei ihmisiä voi motivoida vankileirien kautta, kuten Neuvos­to­lii­tossa.”

VENÄJÄN todellinen turval­li­suu­suhka on öljyn ja kaasun varassa rappeutuva talous ja vähenevä väestö. Sitä ei torju sotilaallinen muskeli vaan yhteis­kun­nal­listen uudistusten tie, johon Venäjä tarvitsee kumppaneita.

Jos Venäjän idea onkin olla suuri, se voisi saavuttaa suuruutensa voima­po­li­tiikan sijaan taloudellisen ja kulttuurisen elinvoiman kautta. Tällaisen käänteen tekijät ovat Venäjällä toistaiseksi marginaalissa. Naapurissa on nyt euraa­si­a­lai­selle ihanteelle sykkivä ja syvästi epäluuloinen Venäjä, vielä vuosiksi eteenpäin. Lännen ja Venäjän suhteille se tarkoittaa vaikeaa yhteiseloa.
​
Tässä ympäristössä Suomi toimii, kiinteästi länteen kuuluvana maana, ja maana jonka on aina tultava toimeen raja­naa­pu­rinsa kanssa. Nyt se tarkoittaa sekä olemassa olevien yhteyksien vaalimista että oman tontin suojaamista kielteistä vaikuttamista vastaan.


Kirjoitus on julkaistu alunperin Suomenmaan blogissa. 

Vuosi Maidanin ja Krimin miehityksen jälkeen on oletettava, että Ukrainan kriisi ei jää vain kupruksi Venäjän ja lännen välillä. Vaikka sota Ukrainassa jäähtyisikin, eivät epäluottamus tai Venäjän sisäinen tila taloudesta demokratiaan korjaudu vuosiin. Kyse on pysyvämmästä muutoksesta huonompaan.

On syntynyt ’uusi normaali’, jossa Suomen on Venäjän naapurina ja keskeisesti länteen kuuluvana maana muotoiltava toimintalinjaansa. Ulkoministeriön erikoistutkija Hiski Haukkala on sanoittanut Suomen linjan binäärimalliksi. Koodauskielen mukaisesti se koostuu kahdesta puolesta – ykkösestä ja nollasta:  

1) Naapurimaana Suomen on aina tultava toimeen Venäjän kanssa ja
0) Suomi suojaa oman tonttinsa kaikenlaista kielteistä vaikuttamista vastaan.

Haukkalan kaksijako tarjoaa hyvän rungon Suomen Venäjä-suhteen jäsentämiselle. Kuten koodauksesta, ei naapurisuhteestakaan tule mitään ilman sekä ykköstä että nollaa. Tiivis kanssakäyminen arvaamattomaksi käyvän itänaapurin kanssa on riskialtista, jos oma suojaus ei ole kunnossa. Toisaalta pelkkä poteroituminen olisi arkielämälle vierasta ja Suomen etujen vastaista. Venäjän eristäminen olisi karhunpalvelus maan kansalaisyhteiskunnalle ja länsimielisille.

Ykkönen, toimeen tuleminen on kanavien pitämistä auki ja tarkoituksenmukaista yhteistyötä Venäjän hallinnon kanssa. Tuhannet arjen asiat ja kaupankäynti eivät ole hävinneet minnekään. Rajan tuntumassa Imatralla Venäjä on edelleen paikka, jossa vuosiviisumilla käydään panemassa tankki täyteen ja hurautetaan takaisin. Itämeren suojelu ja toiminta arktisella alueella vaatii tiivistä yhteistyötä. Näitä myönteisiä taskuja kannattaa vaalia välien kiristymisestä huolimatta.

Nolla, oman tontin suojaaminen on perinteisen sotilaallisen puolustuksen lisäksi koko yhteiskunnan kykyä torjua ja hylkiä kielteistä vaikuttamista. Suojauksen heikot kohdat on tunnistettava – Von Döbelnin tavoin ’ratsastettava aukkoja katsellen’ ja niitä tilkiten. Kyse on hybridisodankäynnin eri muotoihin vastaamisesta.

Pitkällä aikavälillä pahin aukko on Suomen huono taloustilanne. Muita kriittisiä kohtia ovat kyberturvallisuus, tiedustelu sekä kyky vastata väärään tietoon ja turvata strategiset maaomistukset. Osana nollaa on vältettävä liiallista taloudellista riippuvuutta ja ankkuroitava Suomi johdonmukaisesti osaksi länttä.

Meihin kohdistuvaa uhkaa pitäisi voida arvioida kylmänviileästi ja kauhukuvia maalaamatta. Viime vuonna oikeutetusti huolta aiheuttaneet ilmatilaloukkaukset asettuvat mittasuhteisiin, kun peilaa jännitteisiin NATO-maiden ja Venäjän rajoilla. Niiden ilmatilassa tunnistuslentoja tehtiin yli 400, ja vastassa oli usein raskaasti aseistettuja hävittäjiä. Suomen ja Venäjän 1300 kilometrin raja on tässä vertailussa pysynyt rauhallisena. Ympäristön epävakauteen on kuitenkin vastattava omaa puolustusta ja kumppanuuksia vahvistamalla.

Nopeaa vallanvaihtoa Venäjällä ei Suomessa kannata ladata toiveita. Itänaapurin tämänhetkisessä ilmapiirissä uusi johto tuskin nousisi länteen katsovista Pietari Suuren hengenheimolaisista. Putinin takana valtaansa ovat kasvattaneet tiedustelutaustaiset silovikit ja euraasialaiseen ihanteeseen nojaavat voimat. Yksi motiivi oppositiojohtaja Nemtsovin murhalle saattoi olla Kremlin kovaotteisimman leirin tyytymättömyys.

Vaikka maan kehityksessä on nyt painettu torkkunappia, ei haavetta demokraattisemmasta Venäjästä pidä hylätä kokonaan. Suomi voi osaltaan ylläpitää säikeitä ja henkireikiä Venäjän kansalaisyhteiskuntaan.

Sillä, että suomalainen kansanedustaja tapaa Moskovassa ahtaalla olevien sateenkaarijärjestöjen edustajia, on merkitystä. Venäjää kannattaa opiskella. Suomen pitäisi voimakkaasti ajaa opiskelijavaihdon moninkertaistamista Euroopan ja Venäjän välillä. Se olisi paras keino varmistaa, että tämän päivän kriisi ei vieraannuta nousevaa sukupolvea toisistaan.