Isänmaallisuus on viime vuosina saanut lokaa pintaansa.
Suomalaisuuden symboleja ovat näkyvimmin kantaneet usein sellaiset, jotka ärhäkkäästi erittelevät ihmisiä ja määrittelevät, keille Suomi voi olla kotimaa. Jyväskylässä uusnatsien mielenilmaus päättyi väkivaltaan. Vastareaktiona sinivalkoiset sävyt tuovat monille väristyksiä.
Hyvinvointivaltiota ei olisi syntynyt ilman ajatusta kansakunnasta, jota yhdistää kokemus jaetusta, vastuu toisista ja pyrkimys oman kulttuurin kohottamiseen.
On aikanaan ollut radikaali idea, ettei ihmisiä yhdistä vain asuinsija tai luokka, vaan kansakunta. Aate käänsi kulttuuriväen ja valtaapitävien katseita köyhien elinoloihin ja synnytti liikkeitä edistämään kansansivistystä.
Jos tuo kokemus jaetusta murenee, on vaikea perustella, mikä meitä täällä pohjoisella kolkalla sitoisi yhteen. Teknokraattinen ajatus veronmaksuvelvollisuudesta yksinään tuskin riittää. Siksi isänmaallisuutta ei saa luovuttaa ääriliikkeiden käsiin.
Parhaimmillaan suomalaisuus tuo ihmisiä yhteen yli elämänpiirien, rajojen pakottamatta samaan muottiin.
Osa tämän päivän suomalaista kulttuuria ovat myös maahan muuttaneet, uussuomalaiset. Monelle heistä Suomen kansalaisuuden saaminen on juhlan arvoinen merkkipaalu elämässä.
Terve isänmaallisuus kaipaa arvonpalautusta. Ei ole vanhanaikaista, että elämässä on mukana rahtunen ajatusta siitä, miten omat teot toisivat hyvää lähiyhteisölle ja kotimaalle.
Tuon tunteen voi jakaa, vaikka syntyperä olisikin muualla. Sakari Topeliusta mukaillen kaikki, jotka pitävät tätä maata isänmaanaan, kunnioittavat sen lakeja ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yhtä kansaa.