Ennen kuin annetaan oksasaksien viuhua, kannattaa kuitenkin pohtia leikkaamisen seurauksia.
Verkkouutiset uutisoi 10.1. entisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen puhetta, jossa hän käsitteli taloustilannetta ja työntekoa. Viinanen soimi puheessaan tämän päivän nuoria saamattomuudesta:
- Minun mielestäni on passivoinut suomalaisia, kun voidaan luottaa siihen, että sossu hoitaa minun toimeentuloni. Liian moni nuori on tottunut siihen. Sen huomaa, kun tänä päivänä kuuntelee nuorten puheita, Iiro Viinanen sanoi. 'Vastuuta ei enää tunneta samalla tavalla kuin ennen. '
Viinasen puheet voisi ohittaa tuttuna 'nykyajan nuoret tätä ja tuota, toista oli minun nuoruudessani' – retoriikkaana. On varmaan niin, että kaikkina aikoina vanhemmat ovat löytäneet jotain vikaa nuoremmistaan – jos ei sitten työntekomoraalista, niin vähintään pukeutumisesta ja käytöstavoissa.
Tilastot antavat kuitenkin aihetta mennä syvemmälle Viinasen väittämän perusteisiin. Toimeentulotukiasiakkaista puolet on nuoria, alle 29-vuotiaita, vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa olevia kymmenesosa ikäluokasta ja työttömiä nuoria 32 000. Tarkoittaako tämä nyt sitten todella sitä, että osa nuorista heittäytyy omasta halustaan yhteiskunnan elätettäviksi kouluttautumisen ja työnteon sijaan?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi alkuvuodesta ennakkotietoja tutkimuksesta, jossa tutkijat esittävät valtavaan aineistoon pohjaten, että huono-osaisuus ja syrjäytyminen periytyy.
Kääntäen tämä tarkoittaa, että nyt sosiaaliturvan varassa olevat nuoret ovat toimeentulotuella elävien vanhempien lapsia – jotka taas olivat nuoria 90 – luvun laman aikaan.
Iiro Viinanen toimi valtiovarainministerinä lamavuosina ja vastasi säästökuurista, jolla Suomi pidettiin luottokelpoisena läpi vaikean ajan. Menoleikkaukset kohdistuivat erityisen ankarasti heikomassa asemassa oleviin. Esimerkiksi nuorisotyöttömyys nousi pysyvästi korkealle tasolle, kun matalan tuottavuuden työpaikat karsiutuivat kunnista ja yrityksistä. Monelle lama-ajan nuorelle tämä on tarkoittanut kokonaan työelämän ulkopuolelle jäämistä, kun työnteon syrjään ei ole alkuunkaan päästy kiinni.
Laman sosiaalinen lasku on siis tullut kalliiksi: Paitsi, että osa väestöstä syrjäytyi leikkausten seurauksena, on ulkopuolisuus periytynyt heidän lapsilleen. Erityisesti ongelmat kasaantuvat niille nuorille, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Entisen valtiovarainministerin moite saamattomille nuorille kapsahtaakin siis omaan politiikkaan.
Menoleikkausten matematiikka on ihastuttavan yksinkertainen: jos tuloja ei ole tarpeeksi kattamaan menoja, karsitaan menoista. Tähän asti on puhuttu kilteistä leikkauksia: otetaan pois puolustusmenoista, suurituloisilta tai yritysten tuista. Tämä kuulostaa tietysti vastuulliselta ja oikeudenmukaiselta politiikalta. Väliin on huudeltu myös pakolaisten tukien ja kehitysavun leikkaamista. Useimmat esityksistä ovat kuitenkin vaikutuksiltaan vain muutamia kymmeniä miljoonia.
Let's face it: Jos valtion tulot laahaavat menoista jäljessä synkimpien arvioiden mukaan 10 miljardia euroja, ei niistämisellä sieltä täältä päästä kovinkaan pitkälle. Pölkylle pitää asettaa suuret menoerät, kuten sosiaali- ja terveysmenot ja kuntien valtionosuudet. Tämä tarkoittaa sosiaalietuuksien ja tulonsiirtojen karsimista sekä julkisten palveluiden heikkenemistä ja kolahtaa kaikista kovimmin juuri heikommin pärjääviin.
Saksiminen ei välttämättä ole pelkästään sosiaalisesti epäoikeudenmukaista, vaan voi mennä pieleen myös kovan talouspolitiikan termeillä. Leikkauslistoista nimittäin löytyy esimerkkejä lähempääkin kuin minun esikouluajoiltani.
Iso-Britanniassa käydään nyt tiukkaa keskustelua siitä, onko pääministeri Cameronin hallituksen leikkauslinja julkisen talouden tervehdyttämisen sijaan torpannut talouskasvua. Hallitus esitteli 130 miljardin euron leikkaukset viime lokakuussa. Pitkällä listalla olivat muun muassa suurituloisten lapsilisät, korkeakoulujen tutkintomaksujen roima korotus sekä puolen miljoonan julkisen viran vähentäminen. Vuoden 2010 viimeisen neljänneksen aikana bruttokansantuote supistui puoli prosenttia, eikä tammikuussa suunta ole ollut ylöspäin. Valtiovarainministeri George Osborne kuittasi mahalaskun syyttämällä loppuvuoden surkeaa säätä.
Jos brittien BKT jaktaa supistumaan tai kasvaa hitaasti, on vaarana että odotettua matalammat verotuotot johtavat uusien menoleikkausten kierteeseen ja edelleen kuihtuvaan kasvuun. 2010 – luvulta tämä lienee paras esimerkki siitä, miksi yksinkertaisin ratkaisu – menojen leikkaaminen – ei välttämättä auta lainkaan itse ongelman – julkisen talouden alijäämään – purkamiseen, vaan voi jopa pahentaa sitä. Ja kenties 90 – luvun läksyn olemme jo oppineet.
Iskettäisiinkö siis pöytään ensiksi muut kortit, ja vasta viimeisenä menoleikkaukset?