Olen viikon vierailulla Brysselissä, jossa kaupungin kuuma puheenaihe on tietysti uusi Junckerin komissio ja komissaariehdokkaiden kuulemiset Euroopan parlamentin valiokunnissa. Suurin osa kuulemisista on klaarattu, mutta viime hetken kompastuskivi uuden komission aloitukseen tuli Slovenian komissaariehdokas Bratušekin kaatumisesta heikkoon suoriutumiseen parlamentin prässissä.
Parlamentin tentit tuoreille komissaareille on tärkeä tulikoe uuteen virkaan. Oudompaa on ollut joidenkin meppien vaatima komissaarien todistelu, että taakse jää uskollisuus kuningattarelle tai isänmaalle. Tietysti komissaarin on oltava riippumaton ja ensisijaisesti ajettava kaikkien jäsenmaiden yhteistä etua. Mutta Euroopan rikkaus on sen moninaisuudessa. Ei yhdentyvän mantereen pidä tarkoittaa kansallisen identiteetin ja kansallisvaltioiden merkityksen rapistumista.
Uusi komission rakenne vaikuttaa lopulta lupaavalta. Varapuheenjohtajien ’filtering role’ eli suodatus ohjaa yksittäisten komissaarien käynnistämiä lakivalmisteluita tukemaan koko komission laajempia kärkitavoitteita, kuten digitaalisia sisämarkkinoita tai ilmastopolitiikkaa. Lainsäädännön eteneminen koko komission käsittelyyn edellyttää tontista vastaavan varapuheenjohtajan tukea.
Nykyisen komission kaudelta on lukuisia esimerkkejä tarpeettomista direktiiveistä tai asetuksista, joiden tarkoitus on ollut lähinnä tyydyttää yksittäisen sektorikomissaarin kunnianhimoa. Parhaimmillaan uusi johtamismalli ohjaa keskittymään asioihin, joissa eurooppalaisella sääntelyllä on aidosti lisäarvoa, ja jättää vähemmälle pienen näpertelyn tai selkeästi kansallisvaltioille kuuluvan tontin. Tämä vahvistaa läheisyysperiaatteen toteutumista.
Toiveita herättää myös, että komission 1. varapuheenjohtajaksi nousevan, Hollannin arvostetun ulkoministeri Frans Timmermansin päätehtävänä on tarttua turhaan sääntelyyn ja byrokratiaan. Hänen on määrä olla se kuuluisa ’kirveskomissaari’, joka tuo normitalkoot EU:n tasolle. Viron ex-pääministeri Andrus Ansip taas vastaa varapuheenjohtajana digitaalisuudesta, jossa hänen kotimaallaan on vahvat näytöt.
Suomessa on riittänyt puhetta siitä, tuliko Jyrki Kataisesta komission kasvusta vastaavana varapuheenjohtajana superkomissaari vai salkuton tyhjäntoimittaja. Ylpeässä Ranskassa kauhistellaan, että Kataisen ja Olli Rehnin aiempaan salkkuun tarttuva talouskomissaari Pierre Moscovici on pienen Suomen talutusnuorassa. Kun kerran molemmissa maissa päivitellään oman pestin keveyttä ja alisteisuutta vastapuolelle, voi epäillä kuvion olevan tasapainossa. Salkun tai salkuttomuuden painoarvo ja uuden mallin toimivuus selvinnee kuitenkin lopulta vasta, kun uusi komissio aloittaa työnsä.
Vaikka nämä Brysselin jännitysviikot ovatkin myös kotimaan mediassa saaneet paljon huomiota, on edelleen riski, että yhteys eurooppalaisen ja kansallisen tason välillä jää heikoksi. Eurokriittisten ryhmien menestys kaikissa jäsenmaissa kevään eurovaaleissa kielii tarpeesta tiivistää eurooppalaisen ja kansallisen tason yhteyttä ja selkeyttää työnjakoa. Äänestysaktiivisuuden valossa kansallisilla parlamenteilla on myös roimasti vahvempi kansalaisten tuki kuin Euroopan parlamentilla. Komissio lepää savijaloilla, jos sen työllä ei ole tukea jäsenmaissa.
Kun komissaarit ovat hengähtäneet europarlamentin rusikoinnista, voisivat he ensi töikseen suunnata kotimaidensa parlamentteihin – Suomessa eduskuntaan. Uuden komission ohjelman käsittely eduskunnassa ilmoitusmenettelynä toisi eurooppalaisen keskustelun kansalliselle tasolle. Kukin komissaari voisi kotimaassaan esitellä tärkeimmät hankkeet, ja kansanedustajat saisivat tilaisuuden tentata ja evästää tulevalle viisivuotiskaudelle. Suomesta kyläilykutsun voisi esittää eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma.
Julkaistu Uuden Suomen blogissa
Parlamentin tentit tuoreille komissaareille on tärkeä tulikoe uuteen virkaan. Oudompaa on ollut joidenkin meppien vaatima komissaarien todistelu, että taakse jää uskollisuus kuningattarelle tai isänmaalle. Tietysti komissaarin on oltava riippumaton ja ensisijaisesti ajettava kaikkien jäsenmaiden yhteistä etua. Mutta Euroopan rikkaus on sen moninaisuudessa. Ei yhdentyvän mantereen pidä tarkoittaa kansallisen identiteetin ja kansallisvaltioiden merkityksen rapistumista.
Uusi komission rakenne vaikuttaa lopulta lupaavalta. Varapuheenjohtajien ’filtering role’ eli suodatus ohjaa yksittäisten komissaarien käynnistämiä lakivalmisteluita tukemaan koko komission laajempia kärkitavoitteita, kuten digitaalisia sisämarkkinoita tai ilmastopolitiikkaa. Lainsäädännön eteneminen koko komission käsittelyyn edellyttää tontista vastaavan varapuheenjohtajan tukea.
Nykyisen komission kaudelta on lukuisia esimerkkejä tarpeettomista direktiiveistä tai asetuksista, joiden tarkoitus on ollut lähinnä tyydyttää yksittäisen sektorikomissaarin kunnianhimoa. Parhaimmillaan uusi johtamismalli ohjaa keskittymään asioihin, joissa eurooppalaisella sääntelyllä on aidosti lisäarvoa, ja jättää vähemmälle pienen näpertelyn tai selkeästi kansallisvaltioille kuuluvan tontin. Tämä vahvistaa läheisyysperiaatteen toteutumista.
Toiveita herättää myös, että komission 1. varapuheenjohtajaksi nousevan, Hollannin arvostetun ulkoministeri Frans Timmermansin päätehtävänä on tarttua turhaan sääntelyyn ja byrokratiaan. Hänen on määrä olla se kuuluisa ’kirveskomissaari’, joka tuo normitalkoot EU:n tasolle. Viron ex-pääministeri Andrus Ansip taas vastaa varapuheenjohtajana digitaalisuudesta, jossa hänen kotimaallaan on vahvat näytöt.
Suomessa on riittänyt puhetta siitä, tuliko Jyrki Kataisesta komission kasvusta vastaavana varapuheenjohtajana superkomissaari vai salkuton tyhjäntoimittaja. Ylpeässä Ranskassa kauhistellaan, että Kataisen ja Olli Rehnin aiempaan salkkuun tarttuva talouskomissaari Pierre Moscovici on pienen Suomen talutusnuorassa. Kun kerran molemmissa maissa päivitellään oman pestin keveyttä ja alisteisuutta vastapuolelle, voi epäillä kuvion olevan tasapainossa. Salkun tai salkuttomuuden painoarvo ja uuden mallin toimivuus selvinnee kuitenkin lopulta vasta, kun uusi komissio aloittaa työnsä.
Vaikka nämä Brysselin jännitysviikot ovatkin myös kotimaan mediassa saaneet paljon huomiota, on edelleen riski, että yhteys eurooppalaisen ja kansallisen tason välillä jää heikoksi. Eurokriittisten ryhmien menestys kaikissa jäsenmaissa kevään eurovaaleissa kielii tarpeesta tiivistää eurooppalaisen ja kansallisen tason yhteyttä ja selkeyttää työnjakoa. Äänestysaktiivisuuden valossa kansallisilla parlamenteilla on myös roimasti vahvempi kansalaisten tuki kuin Euroopan parlamentilla. Komissio lepää savijaloilla, jos sen työllä ei ole tukea jäsenmaissa.
Kun komissaarit ovat hengähtäneet europarlamentin rusikoinnista, voisivat he ensi töikseen suunnata kotimaidensa parlamentteihin – Suomessa eduskuntaan. Uuden komission ohjelman käsittely eduskunnassa ilmoitusmenettelynä toisi eurooppalaisen keskustelun kansalliselle tasolle. Kukin komissaari voisi kotimaassaan esitellä tärkeimmät hankkeet, ja kansanedustajat saisivat tilaisuuden tentata ja evästää tulevalle viisivuotiskaudelle. Suomesta kyläilykutsun voisi esittää eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma.
Julkaistu Uuden Suomen blogissa
RSS Feed
