Suomen sodanjälkeisen teollistumisen tarpeisiin syntynyt vesivoimabuumi mullisti virtaluontoa peruuttamattomalla tavalla ja tappoi vaelluskalat monista entisaikojen lohijoista. Samalla kuoli iso osa jokivarsien kulttuuriperimää.
Pudasjärvellä vanhempi herrasmies muisteli silmäkulmat kosteina, miten lapsuuden helluntaiyönä Iijoesta nostettiin nuotalla 32 lohta myytäväksi seuraavana päivänä markkinoilla. "Voimalaitokset tulivat, lohi jäi sydämeen."
Moni uskoi luonnonvaraisten jalokalojen jo iäksi hävinneen, mutta hyvät kansainväliset ja kotimaiset kokemukset padot ohittavista kalaportaista antavat toivoa rasvaeväisten paluusta myös rakennettuihin vesistöihin.
Kansallisessa kalatiestrategiassa luetellaan 40 mahdollista kalatiekohdetta. Joukossa on pohjoisen Kemijoen ja Iijoen lisäksi esimerkiksi Kymijoki ja Pielisen järvilohen perinteinen kutuvirta Lieksanjoki.
Kalateiden rakentamisen aluetaloudelliset vaikutukset olisivat tuntuvat: Ruotsissa lohiportaat itsessään ovat nähtävyys, ja kalaisilla jokivarsilla matkailu kukoistaa. Virkistyskalastajan narraaman eväkkään kilohinta voi nousta satakertaiseksi verrattuna merellä rysin ja verkoin pyydettyyn.
Yhden kalatien kustannukset vaihtelevat sadasta tuhannesta miljoonaan euroon. Hankkeisiin voidaan koota rahoitusta useista lähteistä EU-aluekehitystukia myöten. Osa kuluttajista on myös valmis maksamaan kalaystävällisestä vesivoimasta.
Voimalaitosten omistajien aiempi nihkeä asenne on sulamassa. On jokiyhtiöiden oma etu ja modernia yhteiskuntavastuuta hakea käytännöllisimmät tavat kalatiehankkeiden toteuttamiseksi.
Valtion porkkana rakentamisen vauhdittamiseksi olisi paikallaan. Ihan, jotta jokivarren harmaahapsi ehtisi vielä nähdä senkin kesän, kun lohi palaa takaisin.