Kahdeksan vuotta sitten maaliskuisena aamuna heräsin jostain syystä hyvin aikaisin, joskus kuuden aikaan. Vaikka halusin vielä nukkua ennen kouluun heräämistä, kävelin kuitenkin keittiöön hakemaan vettä. Talo oli muuten pimeänä, mutta isä istui nojatuolissa hiljaa television ääressä. Ruudulla välähtelivät vihreät liekit, jotka valaisivat olohuonetta ja keittiötä, ja toimittajan ääni kuului taustalla matalana ja kaukaisena. Olin kaksitoistavuotias, ja Yhdysvallat oli juuri aloittanut Irakin pääkaupunki Baghdadin ilmaiskut.
Viime päivinä olen muistanut sen aamun hyvin ja pohtinut, onko olemassa oikeutettuja sotatoimia. Perjantain vastaisena yönä YK:n turvallisuusneuvosto päätös antoi kansainvälisille joukoille valtuuden toimia kaikin keinoin siviilien suojelemiseksi Libyassa. Päätös rajaa pois ainoastaan ulkomaisten miehitysjoukkojen lähettämisen maahan.
Lauantaiaamupäivän uutiset kertovat, että Gaddafin joukot ovat rikkoneet sekä tulitauon että lentokiellon ja taisteluja että käydään kapinallisten hallitseman Bengasin esikaupunkialueella. Presidentti Obama, pääministeri Cameron ja Ranskan edustajat ovat asettaneet tulitauolle niin kovia vaatimuksia, että lienee tuntien kysymys ennen kuin maat käynnistävät ilmaiskut Gaddafin joukkoja vastaan.
Lokakuussa 2002 USA:n ex-presidentti Bill Clinton varoitti ennalta ehkäisevästä iskusta Irakiin. Puheessaan Iso-Britannian työväenpuolueen kokouksessa hän tiivisti näkemyksensä: "As a preemptive action today, however well-justified, may come back with unwelcome consequences in the future. And because I don't care – and I've done this. I've ordered these kinds of actions. I don't care how precise your bombs and your weapons are, when you set them off, innocent people will die."
Minussa on hieman pasifistin vikaa. 2000 – luvulla aloitetut sodat ovat osoittaneet, että voimatoimin on vaikea rakentaa vakaita yhteiskuntia. Maan demokratisoiminen ei ole niin yksinkertaista, että pommitetaan entinen valta ulos ja perustetaan harmoninen, vapaa ja ihmisoikeuksia kunnioittava hallinto tilalle. Sen sijaan kymmeniä tuhansia siviilejä on kuollut 'kirurgisen tarkoissa' ilmaiskuissa. Irak ja Afganistan ovat edelleen niin hauraassa tilassa, että kansainvälisten joukkojen vetäytyminen tarkoittaisi sisällissotaa.
Libya on kuitenkin toisenlainen kuin Irak tai Afganistan. Sotatoimissa Libyan hallintoa vastaan ei olisi kyse hyökkääjän kansallisesta edusta tai miehityksestä, vaan niillä tuettaisiin ahtaalle ajettuja kapinallisjoukkoja YK:n valtuutuksella.
Valtion hallinnon ainoa oikeutus käyttää valtaa kansalaisiinsa nähden on näiden turvallisuuden takaaminen. Tämä voi tarkoittaa vapauksien rajoittamista, poliisivoimia sekä asevoimia. Kun hallinto käyttää tätä väkivallan monopolia omia muutosta vaativia kansalaisiaan vastaan, se menettää oikeutuksensa hallita heitä. Juuri näin on käynyt Libyassa – Gaddafin valta perustuu enää vahvimman valtaan.
Nyt olemme siis todella vaikean valinnan edessä. Onko oikeutettua käyttää voimatoimia – sillä uhalla, että myös sivulliset voivat kärsiä – diktaattoria vastaan, joka aikoo jyrätä häntä vastaan nousseet kansalaisensa? Jos Gaddafi saa voittonsa, se antaa kaikille vallastaan kiinni pitäville yksinvaltiaille esimerkin kohdella kansalaisiaan miten tahtovat. Kysymys on siis myös: Onko oikeutettua katsoa vierestä, mitä tapahtuu kun hallituksen joukot peittoavat viimeiset kapinalliset?
Pohtija on tässä puun ja kuoren välissä. Vaihtoehdot ovat väkivaltaan vastaaminen väkivallalla tai selän kääntäminen libyalaisille.
YK:n turvallisuusneuvosto valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Mutta myös meidän suomalaisten on varauduttava vastaamaan samanlaisiin kysymyksiin. Pian emme nimittäin voi edes väistää niitä.
Suomi tavoittelee tarmokkaasti vaihtuvaa paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa kaudella 2013 - 2014. Samasta paikasta kisaavat muun muassa Australia ja Luxemburg. Suomi oli viimeksi jäsen 70-luvulla ja 90-luvun taitteessa, molemmat myrskyisinä aikoina. Suomen silloinen YK-suurlähettiläs Max Jakobson kuvailee kirjassaan 38. kerros, että pieni ja puolueeton maa oli usein ratkaisevassa roolissa sovitellessaan suurvaltojen näkemyksiä yhteen.
On vaikea ennustaa, millainen nopeatempoinen 2010 – luvun maailma on kahden vuoden päästä, mutta tietyt teemat tulevat varmasti pyörimään neuvoston kokouksissa. Neuvoston valtuutuksella toimivien ISAF-joukkojen on tarkoitus luovuttaa vastuu Afganistanin turvallisuudesta maan omille voimille vuoteen 2014 mennessä, Lähi-Idän tilanne tuskin ratkeaa parissa vuodessa ja Millenium-tavoitteet kuten köyhyyden puolittaminen ovat pahasti puolitiessä, vaikka deadline on asetettu vuoteen 2015. Näiden teemojen lisäksi pöydällä on aivan uudenlaisia turvallisuushaasteita, kuten ilmastopakolaisuus ja sen tuoma epävakaus.
Mikäli Suomi saa paikan maailmanjärjestön tärkeimmässä pöydässä, voi mielipiteellämme olla ratkaisevaa vaikutusta Libyan kaltaisten tapahtumien kulkuun. 2013 - 2014 sijoittuu seuraavan vaalikauden keskivaiheille. Se tarkoittaa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjalla on poikkeuksellisen paljon painoarvoa koko maailman kannalta. Ulkopolitiikka on kuitenkin näissä vaaleissa kilpistynyt laiskaan sanailuun Nato-jäsenyydestä.
Siksi toivon puolueilta ja ehdokkailta myös rohkeampia avauksia siitä, mikä on Suomen paikka maailmassa ja minkälaista linjaa meidän tulisi edustaa YK:ssa. Suomi poikkesi aikanaan ja edelleen monista turvallisuusneuvostoon pyrkivistä maista siinä, että meillä ei ole suurvaltahaluja, alueellista erityisintressiä tai sitovia liittolaisuuksia EU:ta lukuun ottamatta. Suomella ei ole vahvoja taloudellisia tai sotilaallisia intressejä, ellemme halua itseämme sitoa sellaisiin.
Kaiken turvattomuuden juuri on köyhyys. Adeninlahti voi kuhista teollisuusmaiden sotalaivoja, mutta niin kauan kuin somalinuorelle 'get rich or die trying' - vaihtoehto on houkuttelevin ulospääsy näköalattomasta elämästä, tankkerit ja rahtilaivat saavat varoa räsyisiä merirosvoja.
Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, ilmaston lämpenemisen, ihmisoikeusrikkomusten sekä köyhyyden vastainen työ nivoutuu yhä tiiviimmin osaksi kovaa turvallisuuspolitiikkaa. Turvallisuusneuvostossa Suomi voi toimia pehmeän turvallisuuden asiantuntijana ja puolestapuhujana.
Viime päivinä olen muistanut sen aamun hyvin ja pohtinut, onko olemassa oikeutettuja sotatoimia. Perjantain vastaisena yönä YK:n turvallisuusneuvosto päätös antoi kansainvälisille joukoille valtuuden toimia kaikin keinoin siviilien suojelemiseksi Libyassa. Päätös rajaa pois ainoastaan ulkomaisten miehitysjoukkojen lähettämisen maahan.
Lauantaiaamupäivän uutiset kertovat, että Gaddafin joukot ovat rikkoneet sekä tulitauon että lentokiellon ja taisteluja että käydään kapinallisten hallitseman Bengasin esikaupunkialueella. Presidentti Obama, pääministeri Cameron ja Ranskan edustajat ovat asettaneet tulitauolle niin kovia vaatimuksia, että lienee tuntien kysymys ennen kuin maat käynnistävät ilmaiskut Gaddafin joukkoja vastaan.
Lokakuussa 2002 USA:n ex-presidentti Bill Clinton varoitti ennalta ehkäisevästä iskusta Irakiin. Puheessaan Iso-Britannian työväenpuolueen kokouksessa hän tiivisti näkemyksensä: "As a preemptive action today, however well-justified, may come back with unwelcome consequences in the future. And because I don't care – and I've done this. I've ordered these kinds of actions. I don't care how precise your bombs and your weapons are, when you set them off, innocent people will die."
Minussa on hieman pasifistin vikaa. 2000 – luvulla aloitetut sodat ovat osoittaneet, että voimatoimin on vaikea rakentaa vakaita yhteiskuntia. Maan demokratisoiminen ei ole niin yksinkertaista, että pommitetaan entinen valta ulos ja perustetaan harmoninen, vapaa ja ihmisoikeuksia kunnioittava hallinto tilalle. Sen sijaan kymmeniä tuhansia siviilejä on kuollut 'kirurgisen tarkoissa' ilmaiskuissa. Irak ja Afganistan ovat edelleen niin hauraassa tilassa, että kansainvälisten joukkojen vetäytyminen tarkoittaisi sisällissotaa.
Libya on kuitenkin toisenlainen kuin Irak tai Afganistan. Sotatoimissa Libyan hallintoa vastaan ei olisi kyse hyökkääjän kansallisesta edusta tai miehityksestä, vaan niillä tuettaisiin ahtaalle ajettuja kapinallisjoukkoja YK:n valtuutuksella.
Valtion hallinnon ainoa oikeutus käyttää valtaa kansalaisiinsa nähden on näiden turvallisuuden takaaminen. Tämä voi tarkoittaa vapauksien rajoittamista, poliisivoimia sekä asevoimia. Kun hallinto käyttää tätä väkivallan monopolia omia muutosta vaativia kansalaisiaan vastaan, se menettää oikeutuksensa hallita heitä. Juuri näin on käynyt Libyassa – Gaddafin valta perustuu enää vahvimman valtaan.
Nyt olemme siis todella vaikean valinnan edessä. Onko oikeutettua käyttää voimatoimia – sillä uhalla, että myös sivulliset voivat kärsiä – diktaattoria vastaan, joka aikoo jyrätä häntä vastaan nousseet kansalaisensa? Jos Gaddafi saa voittonsa, se antaa kaikille vallastaan kiinni pitäville yksinvaltiaille esimerkin kohdella kansalaisiaan miten tahtovat. Kysymys on siis myös: Onko oikeutettua katsoa vierestä, mitä tapahtuu kun hallituksen joukot peittoavat viimeiset kapinalliset?
Pohtija on tässä puun ja kuoren välissä. Vaihtoehdot ovat väkivaltaan vastaaminen väkivallalla tai selän kääntäminen libyalaisille.
YK:n turvallisuusneuvosto valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Mutta myös meidän suomalaisten on varauduttava vastaamaan samanlaisiin kysymyksiin. Pian emme nimittäin voi edes väistää niitä.
Suomi tavoittelee tarmokkaasti vaihtuvaa paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa kaudella 2013 - 2014. Samasta paikasta kisaavat muun muassa Australia ja Luxemburg. Suomi oli viimeksi jäsen 70-luvulla ja 90-luvun taitteessa, molemmat myrskyisinä aikoina. Suomen silloinen YK-suurlähettiläs Max Jakobson kuvailee kirjassaan 38. kerros, että pieni ja puolueeton maa oli usein ratkaisevassa roolissa sovitellessaan suurvaltojen näkemyksiä yhteen.
On vaikea ennustaa, millainen nopeatempoinen 2010 – luvun maailma on kahden vuoden päästä, mutta tietyt teemat tulevat varmasti pyörimään neuvoston kokouksissa. Neuvoston valtuutuksella toimivien ISAF-joukkojen on tarkoitus luovuttaa vastuu Afganistanin turvallisuudesta maan omille voimille vuoteen 2014 mennessä, Lähi-Idän tilanne tuskin ratkeaa parissa vuodessa ja Millenium-tavoitteet kuten köyhyyden puolittaminen ovat pahasti puolitiessä, vaikka deadline on asetettu vuoteen 2015. Näiden teemojen lisäksi pöydällä on aivan uudenlaisia turvallisuushaasteita, kuten ilmastopakolaisuus ja sen tuoma epävakaus.
Mikäli Suomi saa paikan maailmanjärjestön tärkeimmässä pöydässä, voi mielipiteellämme olla ratkaisevaa vaikutusta Libyan kaltaisten tapahtumien kulkuun. 2013 - 2014 sijoittuu seuraavan vaalikauden keskivaiheille. Se tarkoittaa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjalla on poikkeuksellisen paljon painoarvoa koko maailman kannalta. Ulkopolitiikka on kuitenkin näissä vaaleissa kilpistynyt laiskaan sanailuun Nato-jäsenyydestä.
Siksi toivon puolueilta ja ehdokkailta myös rohkeampia avauksia siitä, mikä on Suomen paikka maailmassa ja minkälaista linjaa meidän tulisi edustaa YK:ssa. Suomi poikkesi aikanaan ja edelleen monista turvallisuusneuvostoon pyrkivistä maista siinä, että meillä ei ole suurvaltahaluja, alueellista erityisintressiä tai sitovia liittolaisuuksia EU:ta lukuun ottamatta. Suomella ei ole vahvoja taloudellisia tai sotilaallisia intressejä, ellemme halua itseämme sitoa sellaisiin.
Kaiken turvattomuuden juuri on köyhyys. Adeninlahti voi kuhista teollisuusmaiden sotalaivoja, mutta niin kauan kuin somalinuorelle 'get rich or die trying' - vaihtoehto on houkuttelevin ulospääsy näköalattomasta elämästä, tankkerit ja rahtilaivat saavat varoa räsyisiä merirosvoja.
Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, ilmaston lämpenemisen, ihmisoikeusrikkomusten sekä köyhyyden vastainen työ nivoutuu yhä tiiviimmin osaksi kovaa turvallisuuspolitiikkaa. Turvallisuusneuvostossa Suomi voi toimia pehmeän turvallisuuden asiantuntijana ja puolestapuhujana.
RSS Feed
