Maailman väkiluku ylittää tänä vuonna 7 miljardia ihmistä. Vielä vuonna 1800 maailman väkiluku oli 1 miljardi, ja vuonna 2050 sen arvioidaan saavuttavan 9 miljardia. On hyvä muistaa, että vaikka Suomessa meitä vaivaa ikäpyramidin pyörähtäminen kärjelleen, kaikista maailman ihmisistä joka neljäs on nuori. Kehittyvissä maissa väestönkasvu on kaikista nopeinta, kun taas länsimaissa kasvu on hidastunut voimakkaasti.
Kansainvälinen työjärjestö ILO julkaisi syksyllä tutkimuksen, jonka mukaan nuorisotyöttömyys on maailmassa korkeammalla kuin koskaan. Kaikista maailman työttömistä 44 % on nuoria työnhakijoita. Jotta nuorten ikäluokan koko potentiaali saataisiin työmarkkinoiden käyttöön, tarvittaisiin ILO:n mukaan 400 miljoonaa uutta työpaikkaa. Erityisesti ongelma vaivaa kehittyviä maita. Uusia työpaikkoja ei synny, ja työmarkkinoille tulee jatkuvasti lisää nuoria jotka eivät löydä paikkaansa.
Vihaiset nuoret miehet ovat kaikista vaarallisin väestöryhmä. Nuoret, joilla ei ole uskoa tulevaisuuteen saati työtä tai toimeentuloa, tarttuvat helpommin epätoivoisiin tekoihin tai lähtevät mukaan ääriliikkeisiin. Samalla he ovat valtava muutosvoima, joka voi saada aikaan myös aitoja poliittisia uudistuksia, kuten Tunisiassa ja Egyptissä on viime päivinä nähty. Molemmissa maissa yksi taustatekijä levottomuuksille on korkea nuorisotyöttömyys.
Pahimmillaan nuorten näköalattomuus voi johtaa täysin toisenlaiseen lopputulokseen.
Viime torstaina vietettiin vainojen uhrien muistopäivää. Tammikuun 27. 1945 vapautuivat Auschwitch-Birkenaun viimeiset vangit. Vainot ja kansanmurhat eivät kuitenkaan päättyneet holokaustiin. Vuoden 1994 keväällä Ruandassa tapettiin sadan päivän aikana arviolta miljoona lasta, miestä ja naista. Karmeamman tapahtumista teki se, että teot tekivät tavalliset ihmiset toisille tavallisille ihmisille. Toteuttajia olivat väestön enemmistöön kuuluvat hutut, ja uhreina pääasiassa vähemmistön muodostaneet tutsit.
Kansanmurhan ilmeinen syy oli etninen vaino, jossa poliittinen eliitti kiihotti tuhoamaan toisen väestönosan, mutta taustalla oli monisyisempi ketju yhteiskunnallisia ongelmia.
Ruanda on piskuinen ja tiuhaan asuttu maa Afrikan keskiosissa. Väestönkasvu oli viime vuosisadalla erittäin nopeaa – väestö tuplaantui vuosien 1940 ja 1990 välillä. Maan elinkeinorakenne lepää raskaasti maatalouden varassa, sillä yli 90 % väestöstä saa elantonsa maataloudesta. Puolet maan pinta-alasta on viljelykäytössä – erään 50-luvun matkailijan mukaan vuorten rinteen oli hakattu paljaiksi ja pellot kynnetty tulivuorten huippuja myöten.
Väestönkasvun myötä perhekoko kasvoi, ja samalla maatilkulla piti elättää yhä useampi suu. Lasten aikuistuessa maata piti jakaa osiin perintönä, kun uutta viljelytilaa ei kerta kaikkiaan ollut saatavissa. Samaan aikaan jo käytössä ollutta viljelymaata rasitettiin yhä ankarammin, eikä käytössä ollut alkeellisimpiakaan eroosiota hillitseviä viljelymenetelmiä kuten pengerrystä. Siksi maaperä köyhtyi, ja hakkuiden vuoksi sademäärät muuttuivat vaikeammin ennustettaviksi. Vaikka ravintoa tarvittiin siis koko ajan enemmän, olemassaolevat pellot tuottivat yhä vähemmän viljaa.
Kansanmurhan alla vuonna 1990 piskuisessa Ruandassa asui 7,2 miljoonaa asukasta, ja heistä 40 % eli köyhyysrajan alapuolella. Maahan oli syntynyt työttömien ja maattomien nuorten luokka.
Ruandassakin vihaisten nuorten miesten turhautuminen olisi voinut purkautua vaatimuksina poliittisille uudistuksille. Heidät oli kuitenkin pienestä pitäen kasvatettu uskomaan, että osa väestöstä, ihmisiä joiden kanssa he kävivät koulua ja elivät naapureina, oli toisenlaisia. Kun radio ja televisio alkoi pauhamaan viestiä 'torakoiden hävittämisestä', oli maa pian liekeissä.
Vuoden 1994 tapahtumat Ruandassa eivät kuitenkaan rajoittuneet maan sisälle. Kansanmurhan ja sisällissodan synnyttämä pakolaisaalto sytytti sodan valtavassa länsinaapurissa Kongossa. 2000-luvun taitteeseen mennessä se oli vetänyt mukaansa joukkoja seitsemästä Afrikan maasta, ja sitä kutsuttiin Arikan maailmansodaksi. Näihin päiviin asti kytenyt sotatila on vienyt hengen yli 5 miljoonalta ihmiseltä, valtaosin siviileiltä.
Tähän kannattaa pysähtyä. Toisen maailmansodan jälkeen eniten kuolonuhreja aiheuttaneen konfliktin juuret ovat hyvin pienellä alueella tapahtuneessa, ympäristökatastrofin ja köyhyyden kätilöimässä kansanmurhassa. Hyvin rajatulle alueelle sijoittuvat ja paikallisilta vaikuttavat selkkaukset voivat siis laajentua ja vetää naapurimaita mukaansa. Meidän vuosisadallamme maailman vakautta uhkaavat kriisit eivät siis välttämättä ole kahden valtion välisiä sotia, vaan alueiden sisältä lähteviä konflikteja.
Ilmastonmuutoksen myötä vastaavanlaisia murroksia voi tapahtua muuallakin. Maailman ihmisistä 40 % on edelleen töissä maataloudessa, mikä tarkoittaa että esimerkiksi sademäärien heilahtelu, eroosio ja ilmaston lämpeneminen vaikuttaa ratkaisevasti näiden ihmisten elinkeinoon. Kaupungeissa turhautuneisuus kanavoituu ellakoina ja poliittisena liikehdintänä, mutta maaseudulla ihmisten on pakko lähteä liikkeelle, jos maasta ei enää saa työtä ja ravintoa. Pahimmillaan tämä voi purkautua väkivaltaisesti.
Mitä Suomi sitten voi tehdä näiden asioiden eteen - ja pitäisikö meidän? Väestönkasvua voi hillitä tukemalla naisten kouluttautumista ja sukupuolten tasa-arvon toteutumista kehittyvissä maissa. Maataloudessa voidaan käyttää menetelmiä, jotka paitsi ovat tuottavampia, myös kestäviä. Näissä kaikissa suomalaisilla on osaamista, ja meillä on pitkä historia kehitysyhteistyössä. Myös menetelmät ovat kehittyneet - enää ei viedä varaosattomia traktoreita Pohjanmaalta tansanialaisille pelloille, vaan tuetaan paikallisten kykyä auttaa itseään ja yhteisöään.
Valtion talousarviosta 0,5 % on varattu kehitysyhteistyöhön, ja Suomi on sitoutunut nostamaan sen 0,7 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Se on kannattava sijoitus - ennen kaikkea ihmisyyden tähden.
Kansainvälinen työjärjestö ILO julkaisi syksyllä tutkimuksen, jonka mukaan nuorisotyöttömyys on maailmassa korkeammalla kuin koskaan. Kaikista maailman työttömistä 44 % on nuoria työnhakijoita. Jotta nuorten ikäluokan koko potentiaali saataisiin työmarkkinoiden käyttöön, tarvittaisiin ILO:n mukaan 400 miljoonaa uutta työpaikkaa. Erityisesti ongelma vaivaa kehittyviä maita. Uusia työpaikkoja ei synny, ja työmarkkinoille tulee jatkuvasti lisää nuoria jotka eivät löydä paikkaansa.
Vihaiset nuoret miehet ovat kaikista vaarallisin väestöryhmä. Nuoret, joilla ei ole uskoa tulevaisuuteen saati työtä tai toimeentuloa, tarttuvat helpommin epätoivoisiin tekoihin tai lähtevät mukaan ääriliikkeisiin. Samalla he ovat valtava muutosvoima, joka voi saada aikaan myös aitoja poliittisia uudistuksia, kuten Tunisiassa ja Egyptissä on viime päivinä nähty. Molemmissa maissa yksi taustatekijä levottomuuksille on korkea nuorisotyöttömyys.
Pahimmillaan nuorten näköalattomuus voi johtaa täysin toisenlaiseen lopputulokseen.
Viime torstaina vietettiin vainojen uhrien muistopäivää. Tammikuun 27. 1945 vapautuivat Auschwitch-Birkenaun viimeiset vangit. Vainot ja kansanmurhat eivät kuitenkaan päättyneet holokaustiin. Vuoden 1994 keväällä Ruandassa tapettiin sadan päivän aikana arviolta miljoona lasta, miestä ja naista. Karmeamman tapahtumista teki se, että teot tekivät tavalliset ihmiset toisille tavallisille ihmisille. Toteuttajia olivat väestön enemmistöön kuuluvat hutut, ja uhreina pääasiassa vähemmistön muodostaneet tutsit.
Kansanmurhan ilmeinen syy oli etninen vaino, jossa poliittinen eliitti kiihotti tuhoamaan toisen väestönosan, mutta taustalla oli monisyisempi ketju yhteiskunnallisia ongelmia.
Ruanda on piskuinen ja tiuhaan asuttu maa Afrikan keskiosissa. Väestönkasvu oli viime vuosisadalla erittäin nopeaa – väestö tuplaantui vuosien 1940 ja 1990 välillä. Maan elinkeinorakenne lepää raskaasti maatalouden varassa, sillä yli 90 % väestöstä saa elantonsa maataloudesta. Puolet maan pinta-alasta on viljelykäytössä – erään 50-luvun matkailijan mukaan vuorten rinteen oli hakattu paljaiksi ja pellot kynnetty tulivuorten huippuja myöten.
Väestönkasvun myötä perhekoko kasvoi, ja samalla maatilkulla piti elättää yhä useampi suu. Lasten aikuistuessa maata piti jakaa osiin perintönä, kun uutta viljelytilaa ei kerta kaikkiaan ollut saatavissa. Samaan aikaan jo käytössä ollutta viljelymaata rasitettiin yhä ankarammin, eikä käytössä ollut alkeellisimpiakaan eroosiota hillitseviä viljelymenetelmiä kuten pengerrystä. Siksi maaperä köyhtyi, ja hakkuiden vuoksi sademäärät muuttuivat vaikeammin ennustettaviksi. Vaikka ravintoa tarvittiin siis koko ajan enemmän, olemassaolevat pellot tuottivat yhä vähemmän viljaa.
Kansanmurhan alla vuonna 1990 piskuisessa Ruandassa asui 7,2 miljoonaa asukasta, ja heistä 40 % eli köyhyysrajan alapuolella. Maahan oli syntynyt työttömien ja maattomien nuorten luokka.
Ruandassakin vihaisten nuorten miesten turhautuminen olisi voinut purkautua vaatimuksina poliittisille uudistuksille. Heidät oli kuitenkin pienestä pitäen kasvatettu uskomaan, että osa väestöstä, ihmisiä joiden kanssa he kävivät koulua ja elivät naapureina, oli toisenlaisia. Kun radio ja televisio alkoi pauhamaan viestiä 'torakoiden hävittämisestä', oli maa pian liekeissä.
Vuoden 1994 tapahtumat Ruandassa eivät kuitenkaan rajoittuneet maan sisälle. Kansanmurhan ja sisällissodan synnyttämä pakolaisaalto sytytti sodan valtavassa länsinaapurissa Kongossa. 2000-luvun taitteeseen mennessä se oli vetänyt mukaansa joukkoja seitsemästä Afrikan maasta, ja sitä kutsuttiin Arikan maailmansodaksi. Näihin päiviin asti kytenyt sotatila on vienyt hengen yli 5 miljoonalta ihmiseltä, valtaosin siviileiltä.
Tähän kannattaa pysähtyä. Toisen maailmansodan jälkeen eniten kuolonuhreja aiheuttaneen konfliktin juuret ovat hyvin pienellä alueella tapahtuneessa, ympäristökatastrofin ja köyhyyden kätilöimässä kansanmurhassa. Hyvin rajatulle alueelle sijoittuvat ja paikallisilta vaikuttavat selkkaukset voivat siis laajentua ja vetää naapurimaita mukaansa. Meidän vuosisadallamme maailman vakautta uhkaavat kriisit eivät siis välttämättä ole kahden valtion välisiä sotia, vaan alueiden sisältä lähteviä konflikteja.
Ilmastonmuutoksen myötä vastaavanlaisia murroksia voi tapahtua muuallakin. Maailman ihmisistä 40 % on edelleen töissä maataloudessa, mikä tarkoittaa että esimerkiksi sademäärien heilahtelu, eroosio ja ilmaston lämpeneminen vaikuttaa ratkaisevasti näiden ihmisten elinkeinoon. Kaupungeissa turhautuneisuus kanavoituu ellakoina ja poliittisena liikehdintänä, mutta maaseudulla ihmisten on pakko lähteä liikkeelle, jos maasta ei enää saa työtä ja ravintoa. Pahimmillaan tämä voi purkautua väkivaltaisesti.
Mitä Suomi sitten voi tehdä näiden asioiden eteen - ja pitäisikö meidän? Väestönkasvua voi hillitä tukemalla naisten kouluttautumista ja sukupuolten tasa-arvon toteutumista kehittyvissä maissa. Maataloudessa voidaan käyttää menetelmiä, jotka paitsi ovat tuottavampia, myös kestäviä. Näissä kaikissa suomalaisilla on osaamista, ja meillä on pitkä historia kehitysyhteistyössä. Myös menetelmät ovat kehittyneet - enää ei viedä varaosattomia traktoreita Pohjanmaalta tansanialaisille pelloille, vaan tuetaan paikallisten kykyä auttaa itseään ja yhteisöään.
Valtion talousarviosta 0,5 % on varattu kehitysyhteistyöhön, ja Suomi on sitoutunut nostamaan sen 0,7 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Se on kannattava sijoitus - ennen kaikkea ihmisyyden tähden.
RSS Feed
