Lauantain Helsingin Sanomissa haastateltiin Suomeen sotaa paennutta syyrialaista. Mies hautasi kasvonsa käsiinsä kertoessaan puhelinsoitossa, jossa selvisi maahan jääneiden sukulaisten kuolleen kaasuiskussa rappukäytävään Damaskoksen esikaupungissa. Videot kääröihin kietaistuista ruumisriveistä tai kouristelevista kuolevista aiheuttavat luonnollisen ja inhimillisen tunteen: tuon takana oleva saisi maistaa omaa lääkettään. The Economistin kansikuva Assadista ja paksu otsikko 'Hit him hard' pukee monen tunteet sanoiksi. 


Yhdysvaltain kongressi käsittelee pian presidentti Obaman aloitetta rangaistusiskusta Syyrian diktaattori Bashar al-Assadia vastaan. Kostoiskun puolestapuhujien mielestä lännen pitäisi iskeä vastauksena poikkeukselliseen sotarikokseen - kemiallisten aseiden käyttöön. Mutta jos sotarikos ylitti 'punaisen viivan', miksi iskut ovat pöydällä nyt? Sotarikoksia on tehty kahden vuoden aikana lukemattomia ihan 'tavallisilla' aseilla. BBC kertoi vain vähän aikaa sitten, miten hallituksen suihkuhävittäjät pommittivat koulun leikkipaikkaa.

Kemialliset aseet eivät erottele kohteitaan, mutta siviilit ovat olleet tähänkin asti sisällissodan suurimpia kärsijöitä. Yli tuhannen siviilin kuolema kaasuiskussa on kammottava teko. Kammottavaa on sekin, että uhreja on tähän mennessä kertynyt yli satatuhatta, suurin osa siviilejä. 'Eikö ole tärkeämpää, että ihmisiä kuolee, kuin miten heitä kuolee,' YK:n ex-pääsihteeri Kofi Annan totesi tiistaina Uppsalan yliopiston avajaisissa. Tarkoituksellinen siviilien tappaminen on jo itsessään sotarikos, riippumatta välineestä. Näitä tekoja on sodan kaikkien osapuolten tilillä.

Olisi lohdullista ajatella, että pari risteilyohjusta toisi oikeutta maailmaan. Mutta mitä iskun jälkeen tapahtuisi? Presidentti Obama on ilmoittanut, ettei tavoitteena ole vaikuttaa sodan kulkuun tai vallanvaihto, vaan rajoitettu rankaisuisku. On kuitenkin täysin auki, mitä Yhdysvallat tai sen liittolaiset tekisivät, mikäli Assad vastaisi iskuun hyökkäämällä Israelin tai amerikkalaisjoukkojen kimppuun. Liittouma tuskin välttyisi tulemasta vedetyksi yhä syvemmälle sisällisotaan. Sellaisessa tilanteessa lännellä olisi hyvin vähän voitettavaa, ja syyrilaisten hätä tuskin lientyisi. Yhdysvaltain oma etu on vähintäänkin kyseenalainen.

Moni iskuja moraaliin vedoten peräänkuuluttava ei tunnu lopulta paljoa perustavan Syyrian sisällissodan yksityiskohdista, saati siitä miten alueelle lopulta saataisiin rauha. Wall Street Journalin haukkakolumnisti Bret Stephens kirjoitti laveasti 'sivilisaation tulevaisuudesta' ja huitaisi syrjään itse Syyrian tulevaisuuden 'kapeana kysymyksenä' jota ehtii pohtia myöhemminkin. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaanpakolaisia on jo kaksi miljoonaa. Pakolaisvirta on humanitäärinen katastrofi ja horjuttaa vakautta myös naapurimaissa. Kaksi vuotta jatkunut sota on saatava loppumaan.

Arvostettu International Crisis Group totesi kannanotossaan, että Yhdysvaltojen mahdollisella iskulla ei ole paljoakaan tekemistä syyrialaisten edun kanssa. Iskut lisäisivät epävakautta ja niiden seurauksia on mahdotonta ennustaa. Ne voisivat ajaa Assadin nurkkaan ja lujittaa Venäjän ja Iranin tukea hallinnolle. Yhdysvaltain iskun kestäminen olisi myös merkittävä propagandavoitto diktaattorille.

Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ei kannata haaskata pelimerkkejään sotilaalliseen iskuun ja ratkaisevasti heikentää sovinnon mahdollisuutta. Konfliktin navat ovat tasavahvoja ja mikään näköpiirissä oleva tuskin toisi sotilaallista ratkaisua, erityisesti kun länsi ei ole valmis sitomaan itseään täysimittaisesti konfliktiin.

Ainoa ulospääsy on diplomaattinen. Osapuolet on painostettava neuvottelupöytään. Ja Assadin hallinnon liittolainen Venäjä on pidettävä pöydän ympärillä, jotta rauhanvälityksellä olisi toivoa onnistumisesta. Kaasuisku horjuttaa Putinin tukea ja on sauma saada Venäjä taluttamaan Syyrian johto neuvotteluihin. Ilman YK:n turvallisuusneuvoston siunausta tehdyt rangaistusiskut vesittäisivät mahdollisuuden. 

Presidentti Sauli Niinistö tapaa presidentti Obaman tänään illallisella Tukholmassa. Pienen Pohjoismaan ulkopoliittinen johto on ajanut diplomaattista linjaa. Myös isäntämaan ulkoministeri Carl Bildt viestittivierailun alla, että Syyrian kriisiin on löydyttävä poliittinen ratkaisu. Kenties Obama nousee yötä vasten suihkukoneeseensa mukanaan Pohjoismaiden terveiset: Todellisilla rauhanponnisteluilla alkaa olla kiire, ennen kuin jo syksyyn taittuneesta Syyrian arabikeväästä tulee koko alueen talvi. 

Armeijan harmaissa huomaa usein jäävänsä jälkeen kulloinkin pintaan nousevasta ilmiöstä. Viimeksi minulle selvisi parin viikon viiveellä, kuka on Robin ja mikä ihmeen Frontside Ollie, ja nyt lomille tulessa Facebook-feedini täyttyi KONY 2012 – kampanjan videolla ja iskulauseilla.

Video, joka kertoo amerikkalaisen Invisible Children – järjestön ponnisteluista tuoda ugandalainen sissikenraali Joseph Kony kansainväliseen sotarikostuomioistuimeen, on sykähdyttävä ja vaikuttavasti tehty. Parhaimmillaan se jakaa tietoa muuten suurelle yleisölle hämärään jääneistä, anteeksiantamattomista tapahtumista. Pahimmillaan se on jälleen yksi mukaelma ajatuksesta, että vain ulkopuoliset voivat auttaa Afrikkaa – ja toisaalta yksinkertaistaa erittäin monimutkaisen ongelman riippuvaiseksi yhdestä henkilöstä.

Joseph Kony on kuin jonkin Afrikkaan sijoittuvan jännärin karikatyyrimainen pääpahis – niin ylilyöty, ettei sellaista uskoisi todeksi. Kuten videolla kerrotaan, hän on vuosien ajan järjestelmällisesti kaapannut tuhansia lapsia armeijansa sotilaiksi ja seksiorjiksi. Hänen johtamansa LRA on tunnettu poikkeuksellisen väkivaltaisista iskuista, joissa uhreja on silvottu kuvailemattomilla tavoilla. Kony pitää itseään profeettana, jonka tehtävänä on perustaa Acholi – heimolle oma valtio, jonka alueella noudatetaan hänen vääristynyttä käsitystään Raamatun kymmenestä käskystä.

Joseph Kony joukkoineen lähti Ugandasta viisi, kuusi vuotta sitten. Sinä aikana hän on seikkaillut Keski-Afrikan tasavallassa, Sudanissa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. Esimerkiksi joulukuussa 2008 Human Rights Watch raportoi LRA:n hyökänneen pohjois-kongolaisiin kyliin, tappaneen 600 siviiliä ja vieneen 160 lasta mennessään.

LRA on yksi palikka monimutkaisessa ja pitkään jatkuneessa konfliktissa, jota kutsutaan usein myös Afrikan maailmansodaksi. Sen teatterina on ollut Keski-Afrikka ja Suurten järvien alue, erityisesti mineraalirikas Itä-Kongo, ja eri osapuolina seitsemän maan armeijat ja kymmenet erikokoiset sissiliikkeet, jotka ovat pohjautuneet heimoidentiteettiin tai uskonnolliseen vimmaan. Videossa pääpahikseksi nostettu Joseph Kony ja hänen Herran vastarinta-armeijansa (LRA) on yksi näistä. Muita ovat esimerkiksi Laurent Nkundan tutsisoturit, Ruandasta paenneet, kansanmurhaan osallistuneet hututaistelijat, sekä kongolaiset Mai-Mai-miliisit. 

Afrikan maailmansotaa voisi kutsua myös lasten sodaksi. Sekä kansalliset että kapinallisjoukot ovat jatkuvasti käyttäneet lapsisotilaita ja tehneet siviilien elämästä sietämätöntä ja pakolaisuudesta miljoonien arkea. Bensaa liekkeihin on valanut länsimaiden ja Kiinan riippuvaisuus alueen luonnonvaroista, kuten kännyköiden ja tietokoneiden mikrosiruihin tarvittavista mineraaleista, sekä alueelle jatkuvasti virtaavat pienaseet. Eri ryhmät ovat taistelleet kaivosten, teiden ja rautateiden hallussapidosta, jotta voivat niiden tuotoilla ostaa edelleen lisää aseita ja luoteja. Joku kaiken tämän takana ja kaukana kärsimyksestä on tehnyt hyvää bisnestä.

Videolla kerrotaan, että Konyn nappaaminen muuttaisi historiaa. Kyllä, hän on sotarikollinen joka pitäisi vangita ja lukita pimeimpään tyrmään loppuelämäkseen. Mutta mikään ei estä toista hänen kaltaistaan julistautumasta LRA:n uudeksi johtajaksi tai perustamasta uutta lapsisotilasryhmää. Myös keinot arveluttavat. Kampanjan kärkenä on vaikuttaa amerikkalaispäättäjiin, jotta nämä jatkaisivat Obaman syksyllä Ugandaan lähettämän 100 sotilasneuvonantajan komennusta. Heidän tehtävänään on dokumentin mukaan auttaa Ugandan armeijaa Konyn kiinnisaamisessa koulutuksen ja tekniikan avulla.

Ugandan istuva presidentti Yoweri Museveni syrjäytti v. 1986 diktaattori Milton Oboten (Obote taas syrjäytti aiemmin yhdessä Musevenin kanssa sudanilaisen Idi Aminin, joka on tuttu Forest Whitakerin esittämänä elokuvasta Last King of Scotland) luottaen paljolti lapsisotilaisiin. Museveni on toiminut itsevaltaisesti Ugandan hallitsijana siitä pitäen. Hänen hallintonsa on viimeksi saanut kansainvälistä huomiota esittämällä lainsäädäntöä, jolla homoseksuaalisuudesta rangaistaisiin kuolemalla.

Tuskin koskaan on näin laaja kansanliike noussut niin kirkasotsaisesti kampanjoimaan sen puolesta, että joukko amerikkalaisia upseereita kouluttaa itsevaltiaan hallitsijan armeijaa särmempään sodankäyntiin (saadakseen kiinni henkilön, joka on jo kokonaan toisessa maassa!). Toimintamallissa ei sinänsä ole mitään uutta - vastaavaa tapahtui koko kylmän sodan ajan. Kommunismi ja kapitalismi ottivat mittaa toisistaan aseistamalla ja koulimalla milloin mitäkin hirmuhallintoa pitkin Afrikkaa. Se on myös yksi säie koko konfliktin vuosikymmenten taakse ulottuvassa syyvyyhdissä.  

Uskon, että dokumentin tekijä uskoo aidosti asiaansa. Samoin ne tuhannet, jotka ovat jo jollain tavalla mukana kampanjassa. Se auttaa varmasti ainakin jotenkin dokkarin Jacobia ja monia hänen kaltaisiaan. Silti kehotan harkitsemaan tarkkaan, onko juuri KONY 2012 paras väylä tukea LRA:n mellastuksen jäljiltä toipuvia yhteisöjä ja entisiä lapsisotilaita.

Invicible Children - järjestö ilmoittaa sivuillaan käyttävänsä reilun kolmasosan lähes 9 miljoonan dollarin budjetistaan Pohjois-Ugandassa tehtävään työhön. Vastaavasti esimerkiksi suomalainen Kirkon Ulkomaanapu käyttää lahjoituksista 85 % suoraan kohdemaassa. KONY 2012 – kampanjan varoista neljäsosa kuluu itse kampanjaan. Lisäksi 850 000 dollaria palaa oheismateriaaliin, kuten julisteisiin ja rannekkeisiin, ja 1,4 miljoonaa palkkoihin, matkoihin ja muihin juokseviin kuluihin. Kulujakauma painottuu enemmän ison shown tekemiseen kuin tuloksiin.

Kulurakennetta selittää kampanjan kärki, eli vaikuttaminen yhdysvaltalaisiin päättäjiin; senaatin ja kongressin avainhenkilöihin. Lobbaus Washingtonissa on kallista, ja vaatii tuekseen maanlaajuista mediahuomiota. Videon lopussa kehotetaan tukemaan työtä pienellä kuukausittaisella lahjoituksella. Pohdi, kuinka paljon kymmenellä eurolla saa Ugandassa, esimerkiksi tiiliä koulun muuraamiseen tai siemeniä evakkoperheen aloittamille tiluksille. Vertaa mitä samalla summalla saisi Yhdysvalloissa – kahvit tapaamiseen senaattorin kanssa, nipun kampanjajulisteita tai kourallisen rannenauhoja?

Jos siis video kosketti, ja haluat toimia, toimi jonkin alueella ruohonjuurityötä yhdessä paikallisten kanssa tekevän järjestön kautta. Tutustu esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun Pohjois-Ugandassa tekemään työhön. Paras tapa nostaa sodan runtelemia yhteisöjä jaloilleen on antaa heille työkalut tehdä se itse – aivan kuten ugandalainen toimittaja Rosebell Kagumire kertoo vastauksessaan kampanjaan.

Kahdeksan vuotta sitten maaliskuisena aamuna heräsin jostain syystä hyvin aikaisin, joskus kuuden aikaan. Vaikka halusin vielä nukkua ennen kouluun heräämistä, kävelin kuitenkin keittiöön hakemaan vettä. Talo oli muuten pimeänä, mutta isä istui nojatuolissa hiljaa television ääressä. Ruudulla välähtelivät vihreät liekit, jotka valaisivat olohuonetta ja keittiötä, ja toimittajan ääni kuului taustalla matalana ja kaukaisena. Olin kaksitoistavuotias, ja Yhdysvallat oli juuri aloittanut Irakin pääkaupunki Baghdadin ilmaiskut.

Viime päivinä olen muistanut sen aamun hyvin ja pohtinut, onko olemassa oikeutettuja sotatoimia. Perjantain vastaisena yönä YK:n turvallisuusneuvosto päätös antoi kansainvälisille joukoille valtuuden toimia kaikin keinoin siviilien suojelemiseksi Libyassa. Päätös rajaa pois ainoastaan ulkomaisten miehitysjoukkojen lähettämisen maahan.

Lauantaiaamupäivän uutiset kertovat, että Gaddafin joukot ovat rikkoneet sekä tulitauon että lentokiellon ja taisteluja että käydään kapinallisten hallitseman Bengasin esikaupunkialueella. Presidentti Obama, pääministeri Cameron ja Ranskan edustajat ovat asettaneet tulitauolle niin kovia vaatimuksia, että lienee tuntien kysymys ennen kuin maat käynnistävät ilmaiskut Gaddafin joukkoja vastaan.

Lokakuussa 2002 USA:n ex-presidentti Bill Clinton varoitti ennalta ehkäisevästä iskusta Irakiin. Puheessaan Iso-Britannian työväenpuolueen kokouksessa hän tiivisti näkemyksensä: "As a preemptive action today, however well-justified, may come back with unwelcome consequences in the future. And because I don't care – and I've done this. I've ordered these kinds of actions. I don't care how precise your bombs and your weapons are, when you set them off, innocent people will die."

Minussa on hieman pasifistin vikaa. 2000 – luvulla aloitetut sodat ovat osoittaneet, että voimatoimin on vaikea rakentaa vakaita yhteiskuntia. Maan demokratisoiminen ei ole niin yksinkertaista, että pommitetaan entinen valta ulos ja perustetaan harmoninen, vapaa ja ihmisoikeuksia kunnioittava hallinto tilalle. Sen sijaan kymmeniä tuhansia siviilejä on kuollut 'kirurgisen tarkoissa' ilmaiskuissa. Irak ja Afganistan ovat edelleen niin hauraassa tilassa, että kansainvälisten joukkojen vetäytyminen tarkoittaisi sisällissotaa.

Libya on kuitenkin toisenlainen kuin Irak tai Afganistan. Sotatoimissa Libyan hallintoa vastaan ei olisi kyse hyökkääjän kansallisesta edusta tai miehityksestä, vaan niillä tuettaisiin ahtaalle ajettuja kapinallisjoukkoja YK:n valtuutuksella.

Valtion hallinnon ainoa oikeutus käyttää valtaa kansalaisiinsa nähden on näiden turvallisuuden takaaminen. Tämä voi tarkoittaa vapauksien rajoittamista, poliisivoimia sekä asevoimia. Kun hallinto käyttää tätä väkivallan monopolia omia muutosta vaativia kansalaisiaan vastaan, se menettää oikeutuksensa hallita heitä. Juuri näin on käynyt Libyassa – Gaddafin valta perustuu enää vahvimman valtaan.

Nyt olemme siis todella vaikean valinnan edessä. Onko oikeutettua käyttää voimatoimia – sillä uhalla, että myös sivulliset voivat kärsiä – diktaattoria vastaan, joka aikoo jyrätä häntä vastaan nousseet kansalaisensa? Jos Gaddafi saa voittonsa, se antaa kaikille vallastaan kiinni pitäville yksinvaltiaille esimerkin kohdella kansalaisiaan miten tahtovat. Kysymys on siis myös: Onko oikeutettua katsoa vierestä, mitä tapahtuu kun hallituksen joukot peittoavat viimeiset kapinalliset?

Pohtija on tässä puun ja kuoren välissä. Vaihtoehdot ovat väkivaltaan vastaaminen väkivallalla tai selän kääntäminen libyalaisille.

YK:n turvallisuusneuvosto valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Mutta myös meidän suomalaisten on varauduttava vastaamaan samanlaisiin kysymyksiin. Pian emme nimittäin voi edes väistää niitä.

Suomi tavoittelee tarmokkaasti vaihtuvaa paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa kaudella 2013 - 2014. Samasta paikasta kisaavat muun muassa Australia ja Luxemburg. Suomi oli viimeksi jäsen 70-luvulla ja 90-luvun taitteessa, molemmat myrskyisinä aikoina. Suomen silloinen YK-suurlähettiläs Max Jakobson kuvailee kirjassaan 38. kerros, että pieni ja puolueeton maa oli usein ratkaisevassa roolissa sovitellessaan suurvaltojen näkemyksiä yhteen.

On vaikea ennustaa, millainen nopeatempoinen 2010 – luvun maailma on kahden vuoden päästä, mutta tietyt teemat tulevat varmasti pyörimään neuvoston kokouksissa. Neuvoston valtuutuksella toimivien ISAF-joukkojen on tarkoitus luovuttaa vastuu Afganistanin turvallisuudesta maan omille voimille vuoteen 2014 mennessä, Lähi-Idän tilanne tuskin ratkeaa parissa vuodessa ja Millenium-tavoitteet kuten köyhyyden puolittaminen ovat pahasti puolitiessä, vaikka deadline on asetettu vuoteen 2015. Näiden teemojen lisäksi pöydällä on aivan uudenlaisia turvallisuushaasteita, kuten ilmastopakolaisuus ja sen tuoma epävakaus.

Mikäli Suomi saa paikan maailmanjärjestön tärkeimmässä pöydässä, voi mielipiteellämme olla ratkaisevaa vaikutusta Libyan kaltaisten tapahtumien kulkuun. 2013 - 2014 sijoittuu seuraavan vaalikauden keskivaiheille. Se tarkoittaa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjalla on poikkeuksellisen paljon painoarvoa koko maailman kannalta. Ulkopolitiikka on kuitenkin näissä vaaleissa kilpistynyt laiskaan sanailuun Nato-jäsenyydestä.

Siksi toivon puolueilta ja ehdokkailta myös rohkeampia avauksia siitä, mikä on Suomen paikka maailmassa ja minkälaista linjaa meidän tulisi edustaa YK:ssa. Suomi poikkesi aikanaan ja edelleen monista turvallisuusneuvostoon pyrkivistä maista siinä, että meillä ei ole suurvaltahaluja, alueellista erityisintressiä tai sitovia liittolaisuuksia EU:ta lukuun ottamatta. Suomella ei ole vahvoja taloudellisia tai sotilaallisia intressejä, ellemme halua itseämme sitoa sellaisiin.

Kaiken turvattomuuden juuri on köyhyys. Adeninlahti voi kuhista teollisuusmaiden sotalaivoja, mutta niin kauan kuin somalinuorelle 'get rich or die trying' - vaihtoehto on houkuttelevin ulospääsy näköalattomasta elämästä, tankkerit ja rahtilaivat saavat varoa räsyisiä merirosvoja.

Yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden, ilmaston lämpenemisen, ihmisoikeusrikkomusten sekä köyhyyden vastainen työ nivoutuu yhä tiiviimmin osaksi kovaa turvallisuuspolitiikkaa. Turvallisuusneuvostossa Suomi voi toimia pehmeän turvallisuuden asiantuntijana ja puolestapuhujana.

Maailman väkiluku ylittää tänä vuonna 7 miljardia ihmistä. Vielä vuonna 1800 maailman väkiluku oli 1 miljardi, ja vuonna 2050 sen arvioidaan saavuttavan 9 miljardia. On hyvä muistaa, että vaikka Suomessa meitä vaivaa ikäpyramidin pyörähtäminen kärjelleen, kaikista maailman ihmisistä joka neljäs on nuori. Kehittyvissä maissa väestönkasvu on kaikista nopeinta, kun taas länsimaissa kasvu on hidastunut voimakkaasti.

Kansainvälinen työjärjestö ILO julkaisi syksyllä tutkimuksen, jonka mukaan nuorisotyöttömyys on maailmassa korkeammalla kuin koskaan. Kaikista maailman työttömistä 44 % on nuoria työnhakijoita. Jotta nuorten ikäluokan koko potentiaali saataisiin työmarkkinoiden käyttöön, tarvittaisiin ILO:n mukaan 400 miljoonaa uutta työpaikkaa. Erityisesti ongelma vaivaa kehittyviä maita. Uusia työpaikkoja ei synny, ja työmarkkinoille tulee jatkuvasti lisää nuoria jotka eivät löydä paikkaansa.

Vihaiset nuoret miehet ovat kaikista vaarallisin väestöryhmä. Nuoret, joilla ei ole uskoa tulevaisuuteen saati työtä tai toimeentuloa, tarttuvat helpommin epätoivoisiin tekoihin tai lähtevät mukaan ääriliikkeisiin. Samalla he ovat valtava muutosvoima, joka voi saada aikaan myös aitoja poliittisia uudistuksia, kuten Tunisiassa ja Egyptissä on viime päivinä nähty. Molemmissa maissa yksi taustatekijä levottomuuksille on korkea nuorisotyöttömyys.

Pahimmillaan nuorten näköalattomuus voi johtaa täysin toisenlaiseen lopputulokseen.

Viime torstaina vietettiin vainojen uhrien muistopäivää. Tammikuun 27. 1945 vapautuivat Auschwitch-Birkenaun viimeiset vangit. Vainot ja kansanmurhat eivät kuitenkaan päättyneet holokaustiin. Vuoden 1994 keväällä Ruandassa tapettiin sadan päivän aikana arviolta miljoona lasta, miestä ja naista. Karmeamman tapahtumista teki se, että teot tekivät tavalliset ihmiset toisille tavallisille ihmisille. Toteuttajia olivat väestön enemmistöön kuuluvat hutut, ja uhreina pääasiassa vähemmistön muodostaneet tutsit.

Kansanmurhan ilmeinen syy oli etninen vaino, jossa poliittinen eliitti kiihotti tuhoamaan toisen väestönosan, mutta taustalla oli monisyisempi ketju yhteiskunnallisia ongelmia.

Ruanda on piskuinen ja tiuhaan asuttu maa Afrikan keskiosissa. Väestönkasvu oli viime vuosisadalla erittäin nopeaa – väestö tuplaantui vuosien 1940 ja 1990 välillä. Maan elinkeinorakenne lepää raskaasti maatalouden varassa, sillä yli 90 % väestöstä saa elantonsa maataloudesta. Puolet maan pinta-alasta on viljelykäytössä – erään 50-luvun matkailijan mukaan vuorten rinteen oli hakattu paljaiksi ja pellot kynnetty tulivuorten huippuja myöten.

Väestönkasvun myötä perhekoko kasvoi, ja samalla maatilkulla piti elättää yhä useampi suu. Lasten aikuistuessa maata piti jakaa osiin perintönä, kun uutta viljelytilaa ei kerta kaikkiaan ollut saatavissa. Samaan aikaan jo käytössä ollutta viljelymaata rasitettiin yhä ankarammin, eikä käytössä ollut alkeellisimpiakaan eroosiota hillitseviä viljelymenetelmiä kuten pengerrystä. Siksi maaperä köyhtyi, ja hakkuiden vuoksi sademäärät muuttuivat vaikeammin ennustettaviksi. Vaikka ravintoa tarvittiin siis koko ajan enemmän, olemassaolevat pellot tuottivat yhä vähemmän viljaa.

Kansanmurhan alla vuonna 1990 piskuisessa Ruandassa asui 7,2 miljoonaa asukasta, ja heistä 40 % eli köyhyysrajan alapuolella. Maahan oli syntynyt työttömien ja maattomien nuorten luokka.

Ruandassakin vihaisten nuorten miesten turhautuminen olisi voinut purkautua vaatimuksina poliittisille uudistuksille. Heidät oli kuitenkin pienestä pitäen kasvatettu uskomaan, että osa väestöstä, ihmisiä joiden kanssa he kävivät koulua ja elivät naapureina, oli toisenlaisia. Kun radio ja televisio alkoi pauhamaan viestiä 'torakoiden hävittämisestä', oli maa pian liekeissä. 

Vuoden 1994 tapahtumat Ruandassa eivät kuitenkaan rajoittuneet maan sisälle. Kansanmurhan ja sisällissodan synnyttämä pakolaisaalto sytytti sodan valtavassa länsinaapurissa Kongossa. 2000-luvun taitteeseen mennessä se oli vetänyt mukaansa joukkoja seitsemästä Afrikan maasta, ja sitä kutsuttiin Arikan maailmansodaksi. Näihin päiviin asti kytenyt sotatila on vienyt hengen yli 5 miljoonalta ihmiseltä, valtaosin siviileiltä. 

Tähän kannattaa pysähtyä. Toisen maailmansodan jälkeen eniten kuolonuhreja aiheuttaneen konfliktin juuret ovat hyvin pienellä alueella tapahtuneessa, ympäristökatastrofin ja köyhyyden kätilöimässä kansanmurhassa. Hyvin rajatulle alueelle sijoittuvat ja paikallisilta vaikuttavat selkkaukset voivat siis laajentua ja vetää naapurimaita mukaansa. Meidän vuosisadallamme maailman vakautta uhkaavat kriisit eivät siis välttämättä ole kahden valtion välisiä sotia, vaan alueiden sisältä lähteviä konflikteja. 

Ilmastonmuutoksen myötä vastaavanlaisia murroksia voi tapahtua muuallakin. Maailman ihmisistä 40 % on edelleen töissä maataloudessa, mikä tarkoittaa että esimerkiksi sademäärien heilahtelu, eroosio ja ilmaston lämpeneminen vaikuttaa ratkaisevasti näiden ihmisten elinkeinoon. Kaupungeissa turhautuneisuus kanavoituu ellakoina ja poliittisena liikehdintänä, mutta maaseudulla ihmisten on pakko lähteä liikkeelle, jos maasta ei enää saa työtä ja ravintoa. Pahimmillaan tämä voi purkautua väkivaltaisesti.

Mitä Suomi sitten voi tehdä näiden asioiden eteen - ja pitäisikö meidän? Väestönkasvua voi hillitä tukemalla naisten kouluttautumista ja sukupuolten tasa-arvon toteutumista kehittyvissä maissa.  Maataloudessa voidaan käyttää menetelmiä, jotka  paitsi ovat tuottavampia, myös kestäviä. Näissä kaikissa suomalaisilla on osaamista, ja meillä on pitkä historia kehitysyhteistyössä. Myös menetelmät ovat kehittyneet - enää ei viedä varaosattomia traktoreita Pohjanmaalta tansanialaisille pelloille, vaan tuetaan paikallisten kykyä auttaa itseään ja yhteisöään.  

Valtion talousarviosta 0,5 % on varattu kehitysyhteistyöhön, ja Suomi on sitoutunut nostamaan sen 0,7 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Se on kannattava sijoitus -  ennen kaikkea ihmisyyden tähden.